keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Tosin korvike-venla on aika hyvä. Melkein kuin aito!


17-vuotta sitten tänään syntyi Olli! Me oltiin pahiksia skipatessa kertaustunnit ja  mentiin kiinalaiseen juhlistamaan sitä. Me istuttiin kuudestaan pikkupöydän ympärillä ja koko ravintoja raiku meidän jutuista. Muita asiakkaita tuli ja meni, me pysyttiin. Oltiin kuin aikuisia, ei aina kyllä niin kypsillä jutuilla ja huonoilla läpillä, mutta siltä musta tuntu. Me oltiin kiinnostuneita toisistamme. Eikä kukaan arvostellu ketään.

Musta tuntu mukavalta. Se oli jotain mikä sai hyvälle tuulellle. Takas kävellessä naurettiin vedet silmissä, ihan täysin mahan pohjasta. Sillein ettei vaan pysty lopettamaan. Sillein ihan oikeasti pitkästä aikaa.

Sen tunteen saa kyllä sortuu nopeesti. Ihmiset ei osaa päästää menneestä irti.  Onko mun vika ettei mua kiinnosta muitten väliset tappelut, jos kumpikaan ei oo tehny mulle mitään? Onko mun pakko valita puolia. Onko ystävät sellaisia, jotka sortavat sua siksi, että oot mukava jollekin toiselle? Ja kuuluuko sun ystävien naureskella inside-jutuilleen, jotka selvästi ovat susta?

Se tunne oli outo. pakokauhu. Halu päästä kauas pois. Muuttaa muualle. Ei semmonen oo sitä mitä mä haluan.  Ne toiset oli vaan paljon parempia ihmisiä mulle. Niitten kanssa mä halusin olla.

Miksi ihminen ei voi antaa toisten elää omalla tavallaan, ja huolehtia omista asioistaan. Istua hiljaa vieressä ja hymyillä nätisti, vaikka pään sisällä aivot huutaa, ja kädet repii toisen naamaa irti. Onko niistä tunteistä pakko tehdä toisten ongelmia.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Broken pieces held together, I’m not whole still, but whatever


Kerro minulle millainen on se toinen maailma
Kirjoita valojäsenilläsi ilmaan, jos et voi puhua
Muistatko kun matto oli lettu ja me olimme sitä hilloa
Kun kääriydyimme odottamaan laserplaneettaa

Ja näin sinun hymyilevän viimeistä kertaa





lauantai 18. helmikuuta 2012

I've got a skeleton in me

Voiko itselleen kertoa kuka on? en usko. Se on vain mun minäkuva, niin lukee psykan kirjassa. Mitä jos mä luulen olevani jotain, mutta koko maailma näkee mut täysin erillaisena. Jos mä en olekkaan niille sitä mitä olen itselleni.

Ihan tosissani yritän luke psykaa. Mutta päädyin mittaamaan konseptin ruutukoon. Ne pikkuruudut on oikeasti 7x7mm, niinkuin ne väittää kannessa. Meitä ei olekkaan huijattu.

Mä olen 16-vuotias. Asun paikkakunnalla, jossa kaikki tuntee kaikki. Pakkomielle miellyttää ihmisiä ja tehdä asiat niinkuin mun oletetaan. Mulla on paljon kavereita, hyvin paljo, mutta ei oikeesti yhtään kenen kanssa haluisin karata leikkimökistä keskellä yötä istumaan sillan alle. Ei enää. Hänet mä olen jo menettänyt eikä täälä ole ketään mutakaan, josta haluaisin tehdä sellaisen ystävän. Vielä se naapurissa sammuttaa valot samaan aikaan iltaisin mun kanssa. Mutta maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana.

Oon miettiny jo kauan, että onko mussa jokin vikana, vai luulenko mä vaan. Ehkä tä on jotain myöhässä iskevää murrosikää angstipaskoineen. Voinko musta ikinä tulla normaalia, jos en voi kertoa kenellekkään miltä musta oikeesti tuntuu? Jos en pysty paljastamaan mun ajatuksia ja intohimoja kenellekkään? Jos tukehdutan mun tunteet, vaan siks että ne tuntuu musta tyhmiltä? Oon lukenu että ihmisellä pitää olla ainakin yksi ihminen, jolle voi kertoa kaiken. Eikai ole säälittävää että minä yritän kertoa ne tänne, missä kukaan ei pääse vahingoittamaan minua?