keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

I was running From the things that you'd say

Pieni hento hyttynen lensi ikkunan edessä tuijottaen ulos,
ehkä se elätti toiveita. 
Halusi lentää kohti maailmaa
 tai sitten vain päästä vapaaksi.

Mä olin isompi, vahvempi, riistämään sen haaveet pois.
sen siivet ruttaantui kun sen heikko vartalo painui vasten lasia.

Tuolta musta juuri nyt tuntuu.
Murskattu.
Kaikki viety pois.
Mulla ei ole oikeasti mitään, mä vain kuvittelen.
Mä en ole mitään.

''Joka susta oikeesti tykkää''
Ei sellaista löydy.
Miksi kukaan minua ikinä rakastaisi?
miksen minä voi merkitä koko maailmaa jollekkin?
Miksei kukaan halua tehdä tyhmiä päätöksiä mun takia?
Ei sellasta tapahdu mulle.
Mussa ei oo mitään.

Miten toiseen pystyy luottamaan?
Miten mä ikinä pystyn uskomaan kehenkään enää?
Kaikki miehet vai haluavat yhtä asiaa minulta, ei enenpää.
Ovelia juonia ja lepertelyjä että saa haluamansa
ja voi unohtaa. Ne pelaa mulla ja luulevat etten huomaa.

Hän taas kertoo sen. Ei hän musta oikeasti tykkää.
Silti haluaa roikottaa mukana.
Hän haluaa multa ainostaan yhtä asiaa, ja mä annan hänen
viedä minulta kaiken.

Mä haluasin olla erityinen. 
Mä haluaisin että mä merkkaisin jollekkin jotain.
Että mä oisin tärkeä.
Mä en haluu pelätä sanoja ja tekoja. 
Mä haluun nukahtaa jonkun sänkyyn koska hän haluaa minut siihen.
Juuuri siihen.
viiden sentin päähän hänen hengityksestään.
Jonkun joka sanoo mulle 'älä lähde, mulle tulee ikävä'
Jonkun joka näyttäisi että mä en ole täysin merkityksetön.

Koska tällä hetkellä
mä voisin kadota.
eikä kukaan välittäisi.






sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

You keep it on the inside 'cause that's the safest place to hide.


ei koskaan enää. lupaukset vaihdetaan.
sängyllesi silti jäätte makaamaan.
vielä vähäks aikaa jään, sanot ja hymyilet

tiedän pian itkettää

ei kukaan muu,ei kukaan muu oo kanssani kauniimmin
ei kukaan muu,ei kukaan muu oo mitä toivoisin.

hyvin näyttelen sen etten tahtois enempää.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

You can get addicted to a certain kinda sadness

Hän voitti.
Mä en pysynyt vahvana.

Koko päivän mun sisällä oli tyhjyys.
Yritin ymmärtää että mun elämä muuttuuu taas.
Yritin unohtaa hänet, olla vihainen, käskeä itseäni lakkamaan välittämästä.
Olla vanha minä.

Puhelin piippasi ja hänen nimensä ilmestyi ruudulle.
Hymy nousi korviiin vaikka kielsin sitä.

Hänen eksänsä sanat:
''lopeta se vehtaaminen sen kanssa, kun sillä ois poika joka siitä oikeastikki tykkäis"

Mä pyysin häntä sanomaan, jos han haluaa lopettaa tämän.
Mitä tämä nyt sitten onkaaan.

''Joo sanon.
sano sinäkin
mutta nainen
emmää tätä säätö touhua
 halua lopettaa
mutta tosiaan
sinä sano
jos löydät jonkun
oikeasti sinusta tykkäävän=D''

Enää ei tunnu niin pahalta.
Mun silmät ei huomaa sanaa ''oikeasti''
Mä en suostu kuuntelemaan.
Miksi mä vielä uskon? Hän itse sanoi sen.
Ei hän minusta oikeasti tykkää.
Mä olen vain säätö.

Miksi olen silti onnellinen?




tiistai 12. kesäkuuta 2012

Dear boy, please make me hate you and then let me try to forget about you.





Voisitko sä työntää mut pois. 
Käskeä lähtemään.
Koska mä en oo tarpeeks vahva päästämään susta irti.



sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Tell me it's over, i'll still love you the same

Mä en oo ikinä tienny miltä tuntuu ikävöidä.
Pari ensimmäistä päivää tuntu ikuisuudelta.

Sitten hän sanoi sen. 
''ei muute tiiä ko kaikki täällä, niistä meijän touhuista
kuha varotin :D''
Toisaalta olin iloinen toisaalta pelkäsin. Tähänkö tultiin?
Nytkö hän jättäis mut? 

''vituttaako?''
''no ei oikeestaa. ei ainakaa nii paljo ko luulin''

Yleensä on ollut surullista palata kotiin. 
Eihän mulla koskaan oo mitään ollut miksi haluaisin takaisin.
Tällä kertaa lähteminen ei ollut vaikeaa. Mulla oli jotain mitä odottaa.
 Joku jonka haluan nähdä. Joku jota haluan suudella.

Sen exä oli sanonu että ois mulle joku mun ikäseniki ottaja. 
Oishan mulle. Kyllä mää sen tiedän. Mä en vaan haluu muita.
Mä en tiedä mitä nyt tapahtuu.Mä enn tiedä mitän hän haluaa.
Mua pelottaa ettei mikään oo kuin ennen.
Mä tiiän et hän satuttaa mua. Sitten kun kaikki loppuu, 
enkä mä oo valmis särkymään.

Kahden viikon päästä kolmeksi viikoksi Maltalle.
Mitä jos hän unohtaa minut?
Ehkä vain parempi. Sattuu ajatella.
Mä en halua tuntea ikävää, sitä kipua.
Mä en kestä sitä kolmea viikkoa.
Mutta toisaalta jos mä pystyn päästämään irti.
Jos uusien ihmisten tapaaminen auttaa mut unohtamaan hänet.
Silloin mun ei tarvitse kokea sitä kipua kun hän muuttaa syksyllä pois.

Miksi mä olen tälläisessa tilanteessa?