Mä olen kasvanut.
Vaikka mä käyttäydyn kuin pikkutyttö.
Lähettelen söpöjä tekstiviestejä.
Hymyilen kun ihmiset mainitsee hänen nimensä.
Tällaista mä olen aina pitänyt tyhmänä.
Ihastumista.
Sen jälkeen ko Joonas jätti mut musta tuntu et mä murrun.
Missään ei ollut enää mitään järkeä.
Silloin sattui vaan olla. Olla yksin ajatusten kanssa.
Eikä ajatuksia pysty ohjailemaan.
Ne menee sinne minne ne haluaa.
Ne halus häntä niinkuin kaikki muukin mussa.
En ehkä haluu myöntää mut musta on tullu sellanen,
mitä olen aina inhonnut.
Ihankuin mä en pystyis elämään ilman huomiota.
Ikään kuin mä muka tarvitsisin jonkun tykkäämään musta.
Ihankuin mä tarvitsisin poikaystävän.
Mä ihastun liiankin usein. Mä en vaan koskaan näytä mun tunteita.
Mä tiiän et ne satuttaa, eikä se oikeesti ole edes sen arvoista.
Mut nyt mä oon kasvanut.
Nyt se poika sanoi mulle suoraan ja mä annoin sen viedä.
Mä kerroin et mä olen ihastunut.
Ja tätä mä olen juuri tarvinnut.
Tätä mä en ole koskaan saanut kokea:
Hän halaa mua koulu käytävillä,
hän pitää mua sylissä,
hän kävelee käsikädessä mun kanssa kaduilla,
hän huomioi vain mut, vaikka huone on täynnä muita tyttöjä.
Ja hän kertoo mulle, että mä olen ihana.
Hän kertoo, että olen kaunis ja mahtva.
Hän saa mut onnelliseksi.
Niin onnelliseksi, että mä naurahdas ainakun mä ajattelen joonasta.
Ja sitä kuinka mua muka sattui hengittää kun se loppui.
Nyt mä oon tarpeeks onnellinen myöntämään,
että Joonas oli oikeasti mun ensirakkaus.
Ja etten mä edes kaipaa häntä enää.
