Tosin korvike-venla on aika hyvä. Melkein kuin aito!

17-vuotta sitten tänään syntyi Olli! Me oltiin pahiksia skipatessa kertaustunnit ja  mentiin kiinalaiseen juhlistamaan sitä. Me istuttiin kuudestaan pikkupöydän ympärillä ja koko ravintoja raiku meidän jutuista. Muita asiakkaita tuli ja meni, me pysyttiin. Oltiin kuin aikuisia, ei aina kyllä niin kypsillä jutuilla ja huonoilla läpillä, mutta siltä musta tuntu. Me oltiin kiinnostuneita toisistamme. Eikä kukaan arvostellu ketään.

Musta tuntu mukavalta. Se oli jotain mikä sai hyvälle tuulellle. Takas kävellessä naurettiin vedet silmissä, ihan täysin mahan pohjasta. Sillein ettei vaan pysty lopettamaan. Sillein ihan oikeasti pitkästä aikaa.

Sen tunteen saa kyllä sortuu nopeesti. Ihmiset ei osaa päästää menneestä irti.  Onko mun vika ettei mua kiinnosta muitten väliset tappelut, jos kumpikaan ei oo tehny mulle mitään? Onko mun pakko valita puolia. Onko ystävät sellaisia, jotka sortavat sua siksi, että oot mukava jollekin toiselle? Ja kuuluuko sun ystävien naureskella inside-jutuilleen, jotka selvästi ovat susta?

Se tunne oli outo. pakokauhu. Halu päästä kauas pois. Muuttaa muualle. Ei semmonen oo sitä mitä mä haluan.  Ne toiset oli vaan paljon parempia ihmisiä mulle. Niitten kanssa mä halusin olla.

Miksi ihminen ei voi antaa toisten elää omalla tavallaan, ja huolehtia omista asioistaan. Istua hiljaa vieressä ja hymyillä nätisti, vaikka pään sisällä aivot huutaa, ja kädet repii toisen naamaa irti. Onko niistä tunteistä pakko tehdä toisten ongelmia.

Broken pieces held together, I’m not whole still, but whatever

Kerro minulle millainen on se toinen maailma

Kirjoita valojäsenilläsi ilmaan, jos et voi puhua

Muistatko kun matto oli lettu ja me olimme sitä hilloa

Kun kääriydyimme odottamaan laserplaneettaa

Ja näin sinun hymyilevän viimeistä kertaa

I've got a skeleton in me

Voiko itselleen kertoa kuka on? en usko. Se on vain mun minäkuva, niin lukee psykan kirjassa. Mitä jos mä luulen olevani jotain, mutta koko maailma näkee mut täysin erillaisena. Jos mä en olekkaan niille sitä mitä olen itselleni.

Ihan tosissani yritän luke psykaa. Mutta päädyin mittaamaan konseptin ruutukoon. Ne pikkuruudut on oikeasti 7x7mm, niinkuin ne väittää kannessa. Meitä ei olekkaan huijattu.

Mä olen 16-vuotias. Asun paikkakunnalla, jossa kaikki tuntee kaikki. Pakkomielle miellyttää ihmisiä ja tehdä asiat niinkuin mun oletetaan. Mulla on paljon kavereita, hyvin paljo, mutta ei oikeesti yhtään kenen kanssa haluisin karata leikkimökistä keskellä yötä istumaan sillan alle. Ei enää. Hänet mä olen jo menettänyt eikä täälä ole ketään mutakaan, josta haluaisin tehdä sellaisen ystävän. Vielä se naapurissa sammuttaa valot samaan aikaan iltaisin mun kanssa. Mutta maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana.

Oon miettiny jo kauan, että onko mussa jokin vikana, vai luulenko mä vaan. Ehkä tä on jotain myöhässä iskevää murrosikää angstipaskoineen. Voinko musta ikinä tulla normaalia, jos en voi kertoa kenellekkään miltä musta oikeesti tuntuu? Jos en pysty paljastamaan mun ajatuksia ja intohimoja kenellekkään? Jos tukehdutan mun tunteet, vaan siks että ne tuntuu musta tyhmiltä? Oon lukenu että ihmisellä pitää olla ainakin yksi ihminen, jolle voi kertoa kaiken. Eikai ole säälittävää että minä yritän kertoa ne tänne, missä kukaan ei pääse vahingoittamaan minua?

if more females would sit down and be ladies, then more males would stand up and be gentleman

Mä aattelin olevani onnellinen. Mä aattelin et se ois kattonu mua yleisöstä ja päättäny haluavansa mua. Niin se oliki. Ei vaan oikeesti, niinko mä oisin sen halunnu.

Mulle sanottiin sen vaan pelailleen tyttöjen kaa. Päästäkseen niitten housuihin. Mutta hei me ollaan perhetuttuja ja se on niin sivistyny ja aikuinen. Aattelin et se ois kasvanu henkisesti. Että mä oisin ehkä ollu erityinen.

Mä kävelin kotiin pimeetä kujaa ja ohi risteyksen, jossa se asu. Katu valot oli jo sammunu ja kello oli yli kotiintuloajan. Maa oli valkoinen ja lumihiutaleet kutitti mun huulia. Sillon mä päätin etten mä välitä. Annan vaan mennä vaikka mua varotettiin. Ehkä se ois elämää. En mää aikonut olla mikään hupsu tyttö joka lopulta  loukkaantuis, enhän mä koskaan loukkaannu. Olihan joku sanonu sen olevan ihana poikaystävä. Ehkä se ois voinu joskus olla mun ihana poikaystävä.

Päivässä on monta minuuttia aikaa haaveilla. Mulla oli oma salaisuus. Oma komea, suloinen, hauska, tuntematon salaisuus , joka sai mut tuntemaan itteni paremmaks ko muut. Se laitto söpöjä viestejä ja heitti mut kotiin pimeellä. Sano, että puhuu mieluusti mun kanssa vaikka baarissa pilkkuun asti juhlikin. Miksi se muka puhuisi mielummin mun kanssa? Eikö se ymmärtäny, että siellä on tyttöjä, sen omanikäisiä, jotka ois valmiita.

Se halus törmätä perjantai-iltana. Niin halusin minäkin. Ja niin mä päätinkin. Mä menin sen luo, sen kaverin juhliin. Kaikki pyöri mun päässä. Liian paljon tuttuja ja liikaa tuntemattomia ihmisiä. Ehkä se oli myös humala. Me vaihdettiin muutama sana ja mä lähdin pois.

''olit kyllä tylsä''.

Olipas se kyllä lapsi. Ei se halunnut olla mun ihana poikaystävä, ja olin ilonen etten antanut sen olettaakaan että haluisin. Se ei saa luulla mun loukkaantuneen. Ei mua kiinnostanut vaikka musta tuntuukin kuin jotain olisi viety pois. Oon vihanen itselleni että annoin sen saada mut tuntemaan itseni näin arvottomaksi. En mä ollut sille kuin yksi yritys. En mä ollut erityinen.