I opened my eyes last night, and saw you in the low lightWalking down by the bay, on the shore Staring up at the planes that aren’t there anymore

Time together is just never quite enough

When you and I are alone, I’ve never felt so at home

What will it take to make or break this hint of love?

We need time, only time

When we’re apart whatever are you thinking of?

If this is what I call home, why does it feel so alone?

So tell me darling, do you wish we’d fall in love?

All the time, all the time

how i wish for something, wish for something more

Mietin koko ajan jokaista sun sanaa. Mietin mitä mahdat tarkoittaa kun sun sanat, teot ja mun tunteet sekoittuu keskenään enkä enää osaa ajatella. Koko päivän odotan viestiä mitä et kuitenkaan laita, et enää. Silti illalla facebookissa tulet puhumaan ja ihmettelet missä olen ollut. Olen ollut vahva. Olen kaivanut puhelimen taskusta miljoonakertaa ja pakottanut itseny pysymään hiljaa. Pidät mua lähellä mutta silti musta tuntuu että haluat päästää irti. En osaa enää käyttäytyä. Pelkään etten olekaan tarpeeksi hyvä.


''Kato, se on yksyksyksyks. Saa toivoa'' Mun ystävä kuiskas kesken ensiapukoulutuksen ja mä tiesin mitä mä toivoa.

Holding back your feelings stops you from getting hurt, but it also holds you back from true happiness

Mä en oo ajatellut itseäni, oon vaan ollut. Tänään mietin että olen ehkä onnellinen. Vielä toiveikas, mutta tyytyväinen. Oon ilonen tästä tilanteesta. Vaikka en oo täysin kenenkään, mulla on joku, joka tällä hetkellä pysyy mun luona. Salaisesti. Silti en osaa olla tyytymätön. Sen kanssa ajan taju katoaa ja lähden puoli yhden aikaan yöllä kokemaan asioita, vaikka tiedän kuinka pahalta tuntuu aamulla nousta kouluun. Sen kanssa voi sanoa mitä vaan ja sen katseet saa mut tuntemaan itseni kauniiksi. Silti syvällä jossain on pelko menettämisestä. Ääni huutaa 'älä laita viestiä' vaikka sormet hapuilee puhelinta. En halua työntää häntä pois. En tiedä mitä olen hänelle.

Mulla oli jonkin aikaa sitten tosi paha olo. Vielä pahempaa oli että ymmärsin etten ole ainut. Vanhemmat riiiteli ja äiti alkoi masentumaan. Mä katsoin vierestä kun kyyneleet valu sen poskia pitkin aamiaispöydässä. Mä kuulin kuinka se sanoi itsekseen 'mä oon huono' vessan peilin edessä ja katsoi isän lähtevän tanssimaan muiden kanssa. Mä en halunnut kantaa sitä tuskaa mutta mun oli pakko. Mun piti olla se vahva. Ei sillon ole aikaa omalle pahalle ololle. Mä halusin auttaa mutten osannu. Sanat jäi kurkkuun kiinni ja itkin ne myöhemmin pois. Välillä mut täytti viha. Halusi vaan huutaa 'tee jotain' . Vaikken sanonut mitään, äiti kuuli mun huudot. Se aloitti uuden elämän. En osaa kuvailla onnentunnetta, en tiedä miltä se tuntuu. Mutta mulle se oli sitä kun äiti kertoi nauraen kuinka hauskaa sillä oli ollut ulkona kavereitten kanssa. Kuinka hän osti uudet juoksuhousut ja alkaa liikkumaan paremmin. Se sai mut huojentumaan, onnelliseks kun mä tiedän että mun ei tarvitse huolehtia siitä.

Jos mut nyt pudotetaan, mä en kestä sitä. Mutta en oo valmis miettimään mitä mulle jää kun tää loppuu. Kun onnellisuus katoaa, pystynkö enää nousemaan pinnalle?

like im not worth fighting for

http://heystupid.blogspot.com/2012/03/stay-with-me-i-can-make-make-you-glad.html#comment-form

Se poika halaili toisen tytön kanssa. Vältteli mun katsekontaktia. Ei sanonut sanaakaan. Ja mua sattui.

Ohi kävellessään se heitti ylävitosen ''älä oo vihane''. En mä ollut vihanenn. Enhän mä edes pitänyt siitä pojasta, mulla oli jo muut mielessä. Mutta silti se sai jonkin särkymään mun sisälläni. Miksi minä en ollut niin arvokas kuin tuo tyttö? Miksi minuun ei olisi voinut tutustua paremmin.

Se tyttö. Liian laiha ja tyhmä. Minun mielestäni. Kaksi eri poikaa, ensin minun kanssani, sitten tuon tytön. Ainoastaan minä olin se yhden illan juttu jota ei jälkeen päin kaivattu.

Voiko ihminen tuntea itseään näin arvottomaksi.

Onnellinen, en saa olla. Onnellinen, en voi olla

Porukka liikkuu ja huutaa. Kolme auto seisoo vierekkäin märän asfaltin päällä. Ei saa mennä lähelle, ei saa kertoa tuntevansa. Välittävänsä. Puhuminen on kielletty, hieman liian pitkät katseet kohtaa ihmisten välistä silloin kuin kukaan muu ei niitä huomaa.

Me ei tunneta julkisesti. Kaksi ihmistä, täysin erilaista, täysin eripiireistä, kävelee toistensa ohi. Kukaan ei huomaa. Puhelimet hälyttää vuoron perään keskustelusta, jota kukaan muu ei kuule.

Yks päivä hän kiitti mua. Kiitti siitä etten puhu, kerro kellekkään, en esitä tuntevani. Vaikka kaiken tämän jälkeen tuntuu että tiedän kaiken hänestä. Hän on liian epätäydellinen mutten pysty löytämään vikoja. ''Eipä se mua haittaa'' Kyllä mua haittaa. Ehkä mua haittaa. Ei mua kuitenkaan haittaa. Mitä mun pitäisi tuntea ?

first of may

Mä tunnen liikaa tai liian vähän. Koko päivän mä olen odottanut jotain, mutten tiedä mitä. Mulla ei oo paha olo eikä mua pelota, silti en halua sanoa sanaakaan ja kun rupean miettimään asioita kyyneleet kostuttaa mun silmä kulmat. Olisin halunnut nukkua koko päivän. Uneksia viime yöstä.

Viime yönä kahden aikaan mä hiivin omaan sänkyyn. Annoin pahan olon nukuttaa mut. Kolmen jälkeen hän herätti mut, soitti niin monta kertaa etten pystyisi unohtamaan. Kävelin kylmää kujaa pitkin hänen luokse. Hänen huoneeseen. Naapurissa juhlittiin viisikymmentävuotis päivää. Ja hän oli eronnut tyttöystävästään.

Mä olen pelännyt sitä hetkeä, mut se teki siitä helppoa. Se vaan tapahtui enempää ajattelematta, sitä mä halusin. Mä en löydä sanoja kuvailemaan mitään. Oon vielä liian sekaisin. Kaikki tuntu ihan mahdottomalta. Hänen kanssaan mä en mieti tarpeeksi, mä vain olen, mun ei tarvitse olla mitään. mun ei tarvitse esittää. Musta ei tunnu mitenkään erilaiselle. Ei tunnu vanhemmalta tai hienommalta. En mä oikein tiedä mitä mä edes tunnen. Kuitenkin jossain mun sisällä on hyvä olo ja välillä se tunkee pintaan saaden mut hymyilemään ilman syytä.

Kun mä kerroin sille etten oo koskaan ennen ollut kenenkään kanssa, se järkytty. Se ei tiennyt mitä sanoa. En tiedä millainen kuva sillä musta oikeen on.''Et voinu vähän aikasemmin sanoo'' Mua hävetti mutta ei kuitenkaan.''Mä oisin halunnu tietää.. oisin voinu tehä jotain toisin''. Pelko rupes kasvamaan mun mahanpohjassa. Makasin hiljaa ja tuijotin hänen kasvojaan kun hän hiljaa vaipui uneen. Mä tiesin että tää oli loppu. Se antoi mun nukahtaa viereen mutta tuskin enää koskaan soittaisi. Aamu aurinko alkoi paistamaan verhojen raoista ja mun oli pakko lähteä.

''Mikä fiilis'' Sanat jotka kerto mulle et se välittää. Niinkuin se jo sanoi joskus ''emmä tiiä, jotenki kiintyny suhu''. Ehkä se ei leikikkään mun kanssa tai ehkä mä oon taas liian typerä. Vaikka mä olenkin vain sen pieni salaisuus, salaisuus jota ei mainita tai näytetä kellekkään, mä olen tyytyväinen. Tää kelpaa mulle. Ainakaan vielä se ei ole hajottanut mua.

we all feel fucked up sometimes

Musta tuntuu et elän eri maailmoissa. Mun täytyy olla jokaiselle ihmiselle erilainen. Sellainen kuin mä tiedän että se tarvitsee mun olevan sille sillä hetkellä.

Me selvitään. Niin mä sanoin sille itkevälle miehelle, joka oli petetty. mun paraskaveri, jota kohtaan oli joskus tehty niin väärin teki nyt samallatavalla tälle miehelle. Mistä meidän pitäisi selvitä? Tästä elämästäkö? onko se sen arvoista. Liian pienet asiat voi lamaannuttaa ihmisen aivan täysin ja sitten alkaa korjaamisprosessi jotta jaksaa nousta uudelleen rikottavaksi.

Me ei voida meidän taustoille mitään. Ainoo mitä me voidaan kontrolloida on miten me käyttäydytään. Niin me ainakin luullaan. Mun ystävä on romaanilainen. Se ei voi perheelleen mitään, eikä se sitä häpeekkään. Muitten puheet ja kiusoittelut kuitenkin muuttaa sitä. Mä tiedän kuka se on mutta se on ruvennut käyttäytymään niinkuin sen oletetaan. Se on hyväksyny roolinsa ja nyt sen vaan täytyy kestää se. Silti mä olen se joka joutuu kantamaan kaiken sen puolesta.  Mä olen se joka silittää sen päätä, kun kyyneleet valuu pitkin mun paidan hihoja. Mä sanon sille rauhottavia sanoja ja asioita joihin en itsekään usko, koska sellainen mun pitää olla. Sellainen se haluaa mun olevan.

''Miksi sä olet noin hyvä.. ei sun tarvitse kestää kaikkea'' niin se mulle sanoi. Mutta mä tiedän että mun täytyy. Koska kuka muukaan sen kestäisi. Ihmiset mun ympärillä tarvitsee jonkun kantamaan kaikki kun ne on itse liian heikkoja. Ne tarvii mut lohduttamaan ja kestämään kaiken. Koska ne ei tunne mua. Koska kukaan niistä ei kysy itkitkö sä sen pojan takia? heräätkö sä aamuisin siihen kun sun vanhemmat haukkuu toisiaan? tuntuuko susta yksinäiseltä vaikka ympärillä on kymmeniä ihmisiä? Ei niiitä kiinnosta, koska mä olen se joka kestää. Mä en anna niitten nähdä mun heikkoiksia. Mä en anna niitten tietää että mäkin olen palasina.