torstai 26. huhtikuuta 2012

i'm terrified, but i can't stop



Miksi mä luovutin? Mä nousin ilmaan. Leijuin pumpulina tuulen kuljettaessa mua naapurin ikkunan alle, siellä huudan häntä ilman ääntä. Mä en ollut tarpeeksi vahva. Nyt mä kävelen yksin tiellä ja tuijotan sumua kuin kotia jonne haluan kadota. Kukaan ei löydä. Kukaan ei satuta.

Hengittäessä ilma vetää viiltoja pitkin mun keuhkoja.Väreet kulkee mahan pohjasta käsivarsiin ja kostuttaa mun silmät. Mä tiedän että tää ei jatku enää kauaa näin.Seison silmät kiinni sillan kaiteella ja odotan  että hän tulee työntämään mut alas. Antaa mun vajota takas pohjaan. Pahinta on että tiedän olevani typerä. Tiedän miten sadut päättyy ja silti elän mukana enkä suojaudu. Ehkä se on elämää? ehkä mun pitää hajota koska muuten mä en eläisi ollenkaan? Mä tarvitsen häntä, hän ei minua.

Vaikka mä tiedän mitä hän tekee mulle, vaikka mä tiedän että hän on tehnyt näin muillekkin, vaikka se tekeekin must yhden typerän tytön, mä en pysty irroittaa. Mä päätän etten enää ota yhteyttä ja silti teen sen aina uudestaan.

torstai 19. huhtikuuta 2012

me sanotaan olevamme ihan okei et meihin tää maailma pysty ei aina vailla jotain mut ihan okei ja elämä jatkuu

Mä istuin sillan penkareella. En tiedä voiko sitä sanoa niin, tai mitä kukakin tuosta ymmärtää, mutta onko sillä väliä. Mä istuin ja ajattelin. Ei mua huvittanut ajatella, mutta en jaksanut juosta vielä kotiinkaan. Ohikulkijat piti mua varmaan ihan tyhmänä. Jos niitä oli. En mä kiinnittänyt huomiota. Lauloin adam lambertin- what do you want from me, koska se tuntu hyvältä. Koska mä pelkään liikaa kysyäkseni itse.



Miks elämässä ei tapahdu asioita niinkuin elokuvissa? ei kukaan ilmestynyt mun olantaakse kysymään mitä mä teen. Sanomaan että itsekin tykkää istua sillan penkareella ja katsella maailmaa. Miettimässä miltä tuntuisi hypätä kylmään veteen. Mua pelotti, mut ei kukaan tullu herättämään mua henkiin. Kertomaan että maailmassa on jotain minkä vuoksi pitää elää. Koska ihmisiä ei oikeasti kiinnosta toiset. Me voitas tehdä elämästä elokuvaa toisillemme, mutta ei meitä kiinnosta tarpeeksi.

Mä en ole sitä mitä mä haluaisin. Mä oon sellanen kun muut on musta tehnyt. Oon oppinut käyttäytymään niinkuin mun oletetaan. Olemaan semmoinen ihminen mitä muut tarvitsevat. Miksi mä en voi olla jotain muuta?

Oon alkanu ymmärtää et mun pitää muuttaa itteäni. Mä voin olla mitä vaan. Mä voin sanoa asioita joita mä haluan sanoa. Oon lakkaamassa välittämästä. Mä en enää mietikkään mitä musta ajatellaan. Millainen mun pitäisi olla välttääkseni kaaoksen. Oon tehny asioita joita muut ei uskoisi, ja se saa mut tuntemaan itteni eläväks. Se sai mut tuntemaan itseni joksikin. Merkittäväksi.

Oon myös ruvennut tekemään asioita vaan sen takia että uskon sen valmistavan mua elämään. Sen takia että mä pääsisin yli mun rajoitteista. Mä istuin bussissa sen pojan viereen joka laulaa äänettömästi kuulokkeet korvilla, vaikka bussi olikin tyhjä. Mä tutustuin ja löysin mahtavan ihmisen.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

i feel like fucking shit , if u dont like my language delete your self, cos frankly dont give a shit!!

Mitä mun pitäis tuntea?  miksi sä pidät mua elossa, kun molemmat tietää ettei tästä tule mitään? miksi mä vain odotan että hajotat mut hitaasti palasiks?



tiistai 10. huhtikuuta 2012

as I close my eyes I fade my way into the last of my dream world


 Pohjalla on hyvä olla. Ei oo pakko hengittää. Kipuun tottuu, vaikka paha olo pysyy. Elämä on helpompaa.

Kumminkin kun joku pudottaa mulle narun,  mä tartun siihen. Mä tartun jokaiseen heikkoonkin naruun minkä mä saan. Mä toivon et ne vetäis mut vihdoinkin pintaan. Mun tahto ei oo tarpeeks vahva pitämään mua pohjassa. Päästämään irti ennenkuin joku katkaisee ne narut.

Mä oon käyny jo lähellä pintaa. Monestikin. Mikään naru ei kuitenkaan aijo antaa mun kokee millaista on olla oikeesti onnellinen. Ne antaa mulle toivoa ja sitten pudottaa taas pohjaan. Mun keuhkot täyttyy taas vedellä ja mä hajoan palasiks.

Oon keränny itteni kasaan liian monta kertaa. Niin monta kertaa että tiedän miten mun pitäis elää. Mä tiedän millon muhun tulee sattumaan. Mä tiedän millon mua käytetään hyväksi. Mutta silti teen aivan toisin kuin mun pitäisi. Mä annan ihmisten satuttaa mua. Mutta haittaako se, jos kukaan ei koskaan näe miten paljon muhun sattuu?

lauantai 7. huhtikuuta 2012

I lie awake at nigh. See things in black and white. I've only got you inside my mind. You know you have made me blind

Torstai
Humala on ystävä. Sillon on mukavaa. En ennen oo ymmärtänyt sitä, mutta nyt musta tuntuu et voisin olla aina humalassa. Sillon mä uskallan tehdä mitä vain. Sillon mä uskallan elää.

Mä en oikeasti tiedä mitä sanoa. En osaa edes ajatella. Mä taidan ihastua hyvällä tavalla. Se poika on vanha, no e nyt kovin, mutta kuitenkin. Viikko sitte luultiin molemmat olevamme ihan tuntemattomia toisillemme. Sen jälkeen se on laittanut viestiä lähes koko ajan. Aamuin illoin. Kaikesta.

Se antaa mun olettaa asioita. Että jotakin vois joskus tapahtua. Mä oon kuvitellu millasta se olis, olla rakastunu, olla yhdesssa. Mutta en mä voi. Se ei oo oikein. Mua aluks pelotti puhua. Se on vanhempi. Se voi pitää mua ihan tyhmänä. Nyt se on jo ihan normaalia. Mä voin sanoa mitä vaan.

Torstaina kaikki oli mukavaa. Kaikki oli ihan okei. Kukaan ei vihannut ketään. Kerrakin mä viihdyin mun kavereiden kanssa. Mä lähdin ulos sen kanssa. Kävelin sitä vastaan ja istuttiin urhelukentän katsomossa. Se tuntui vaan hetkeltä. Mä en muista mitä mä sanoin. Tai mitä se sanoi. Mä muistan sen eleet. Ja sen ko se katso mua silmiin ja halas mua. Seiso mun lähellä. Laitto viestiä koko yön. Se on käyttäytynyt koko viikon sillä tavalla, sillä tavalla ko poika käyttäytyy ko se haluis jotain enemmän.

Käveltiin takaisin. Mulla jo soiteltiin että missä mä olen. Kenen kanssa. En kenenkään. Se kyseli kuka mua kaipas. Mä kysyin oisinko mä saanut sanoo kenen kanssa oon. Ei se ois sitä halunnut. Otin siitä tukea ko liukastuin. Se käänti ovelasti mun käden pois sen kädestä. En mä voi siitä loukkaantua. Mähän tässä se paha olen. Kamala ihminen. Se on se jolla on tyttöystävä.
Mut eilen mä olin muualla. Kukaan ei tuntenut mua. Täysin uusia ihmisiä. Semmosta mä haluisin sen olevan. Elämän.

Onko täysin väärin että musta ei tunnu pahalta?

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Now I know that I’m not All that you got I guess that I, I just thought Maybe we could find new ways to fall apart But our friends are back So let’s raise a cup ‘Cause I found someone to carry me home

Oon aina onnellinen ko tiedön pääseväni pois täältä. Edes hetkeksi. Edes viikonlopuksi. Mutta nyt mä pitkitin sitä. Voisin karata toiseen maailmaan jo torstaina, mutta mä haluan jäädä. Mä haluan katsoa mitä tapahtuis. Mä odotan jotain hienoa. Mä oon valmis kaikkeen.

Mä vaan pelkään et se ei meekkään niin. Että kaikki kaatuukin sinä iltana. Mä tarviin rohkaisun, ja kun ma saan sen, mä älyän kuinka tyhmä mä oon ollu koko ajan. Mä odotan jotain mikä on täysin väärin ja mahdotonta. Käy taas niinkuin ennenkin. Joku nostaa mut ylös ja työntää alas. Jättää yksin. Tuntemattomaksi. Eikä kukaan tiedä, että joku teki mut hetken onnelliseksi.



Mutta vielä kaikki on hyvin. Mä en aijo pudota. Ehkä mä en voikkaan pilata tätä. Siinä uskossa mä elän. Ja tiedän olevani tyhmä.


torstai 29. maaliskuuta 2012

Me ollaan pahalta piilossa. Ollaan yksi ja ainoa. Ollaan niinkuin ei mikään koskaan voisi haavoittaa.

Me istuttiin pöydän ympärillä. Se puhu mulle. Mun paraskaveri. Se jonka hain tien päästä, kun se suuttui vanhemmilleen. Se jonka kanssa retkeiltiin etupihalla. Leikittiin jumppaa. Naurettiin tyhmille jutuille. Kerrottiin kenestä tykätään. Pyydystettiin kaikki perhoset ja päästettiin yhtäaikaa haavista. Tehtiin päähän pistoja lyijytäytekynällä. Mä luulin että mä menetin sen. Että me ajauduttiin erilleen kun se alkoi seurusteleen eikä aika enää riittänyt meille. Eikä me oikeesti koskaan kerrottu toisillemme mitään. Mä en koskaan pystynyt. Eikä sekään sitten halunut. Ei se kertonut mulle että sen isä oli sanonut sitä huoraks. Ei se kertonut että niillä ei mennyt hyvin. Meillä oli molemmilla paha olo mutta kumpikaan ei kertonu sitä toisilleen.

Mä katoin sitä kun se kertoi jotain juttua sen päivästä. Se on mun paraskaveri. Ehkei me olla normaalejä. Mä en avaudu ja se kertoo huolet muille. Mutta me ollaan toisillemme turva. Me ollaan se ihminen jonka seurassa ei tarvi esittää. Voi olla oma itsensä. Ihan mitä mieltä tahansa. Me voidaan sanoa toisillemme mitä tahansa, mistä tai kenestä tahansa ilman pelkoa. Kun kaikki kaatuu päälle me ollaan se tila missä kaikki onkin hyvin. Me voidaan esittää maailman olevan kaunis milloin vain. Me ollaan ne jotka voi käydä 11km käävelylenkilla sanomatta sanaakaan toisilleen.

Se on vuoden nuorempi, mutta se aikuistu mua aikasemmin. Se muuttui maailman mukana. Mä en halunnut. Mä en uskaltanut päästää irti lapsuuden kesistä. Se jatkoi eteempäin ilman mua. Mutta se odotti. Se otti mut vastaan.
       
Meidän ei tarvi pitää meitä elossa. Meidän ei tarvi pitää yhteyttä. Meidän ei tarvi tehdä töitä meidän eteen. Me vain ollaan. Voidaan olla erossa ja puhumatta kuukausia, mutta silti kun me nähdään kaikki on normaalia. Me ei voida vieraantua.