first of may

Mä tunnen liikaa tai liian vähän. Koko päivän mä olen odottanut jotain, mutten tiedä mitä. Mulla ei oo paha olo eikä mua pelota, silti en halua sanoa sanaakaan ja kun rupean miettimään asioita kyyneleet kostuttaa mun silmä kulmat. Olisin halunnut nukkua koko päivän. Uneksia viime yöstä.

Viime yönä kahden aikaan mä hiivin omaan sänkyyn. Annoin pahan olon nukuttaa mut. Kolmen jälkeen hän herätti mut, soitti niin monta kertaa etten pystyisi unohtamaan. Kävelin kylmää kujaa pitkin hänen luokse. Hänen huoneeseen. Naapurissa juhlittiin viisikymmentävuotis päivää. Ja hän oli eronnut tyttöystävästään.

Mä olen pelännyt sitä hetkeä, mut se teki siitä helppoa. Se vaan tapahtui enempää ajattelematta, sitä mä halusin. Mä en löydä sanoja kuvailemaan mitään. Oon vielä liian sekaisin. Kaikki tuntu ihan mahdottomalta. Hänen kanssaan mä en mieti tarpeeksi, mä vain olen, mun ei tarvitse olla mitään. mun ei tarvitse esittää. Musta ei tunnu mitenkään erilaiselle. Ei tunnu vanhemmalta tai hienommalta. En mä oikein tiedä mitä mä edes tunnen. Kuitenkin jossain mun sisällä on hyvä olo ja välillä se tunkee pintaan saaden mut hymyilemään ilman syytä.

Kun mä kerroin sille etten oo koskaan ennen ollut kenenkään kanssa, se järkytty. Se ei tiennyt mitä sanoa. En tiedä millainen kuva sillä musta oikeen on.''Et voinu vähän aikasemmin sanoo'' Mua hävetti mutta ei kuitenkaan.''Mä oisin halunnu tietää.. oisin voinu tehä jotain toisin''. Pelko rupes kasvamaan mun mahanpohjassa. Makasin hiljaa ja tuijotin hänen kasvojaan kun hän hiljaa vaipui uneen. Mä tiesin että tää oli loppu. Se antoi mun nukahtaa viereen mutta tuskin enää koskaan soittaisi. Aamu aurinko alkoi paistamaan verhojen raoista ja mun oli pakko lähteä.

''Mikä fiilis'' Sanat jotka kerto mulle et se välittää. Niinkuin se jo sanoi joskus ''emmä tiiä, jotenki kiintyny suhu''. Ehkä se ei leikikkään mun kanssa tai ehkä mä oon taas liian typerä. Vaikka mä olenkin vain sen pieni salaisuus, salaisuus jota ei mainita tai näytetä kellekkään, mä olen tyytyväinen. Tää kelpaa mulle. Ainakaan vielä se ei ole hajottanut mua.

we all feel fucked up sometimes

Musta tuntuu et elän eri maailmoissa. Mun täytyy olla jokaiselle ihmiselle erilainen. Sellainen kuin mä tiedän että se tarvitsee mun olevan sille sillä hetkellä.

Me selvitään. Niin mä sanoin sille itkevälle miehelle, joka oli petetty. mun paraskaveri, jota kohtaan oli joskus tehty niin väärin teki nyt samallatavalla tälle miehelle. Mistä meidän pitäisi selvitä? Tästä elämästäkö? onko se sen arvoista. Liian pienet asiat voi lamaannuttaa ihmisen aivan täysin ja sitten alkaa korjaamisprosessi jotta jaksaa nousta uudelleen rikottavaksi.

Me ei voida meidän taustoille mitään. Ainoo mitä me voidaan kontrolloida on miten me käyttäydytään. Niin me ainakin luullaan. Mun ystävä on romaanilainen. Se ei voi perheelleen mitään, eikä se sitä häpeekkään. Muitten puheet ja kiusoittelut kuitenkin muuttaa sitä. Mä tiedän kuka se on mutta se on ruvennut käyttäytymään niinkuin sen oletetaan. Se on hyväksyny roolinsa ja nyt sen vaan täytyy kestää se. Silti mä olen se joka joutuu kantamaan kaiken sen puolesta.  Mä olen se joka silittää sen päätä, kun kyyneleet valuu pitkin mun paidan hihoja. Mä sanon sille rauhottavia sanoja ja asioita joihin en itsekään usko, koska sellainen mun pitää olla. Sellainen se haluaa mun olevan.

''Miksi sä olet noin hyvä.. ei sun tarvitse kestää kaikkea'' niin se mulle sanoi. Mutta mä tiedän että mun täytyy. Koska kuka muukaan sen kestäisi. Ihmiset mun ympärillä tarvitsee jonkun kantamaan kaikki kun ne on itse liian heikkoja. Ne tarvii mut lohduttamaan ja kestämään kaiken. Koska ne ei tunne mua. Koska kukaan niistä ei kysy itkitkö sä sen pojan takia? heräätkö sä aamuisin siihen kun sun vanhemmat haukkuu toisiaan? tuntuuko susta yksinäiseltä vaikka ympärillä on kymmeniä ihmisiä? Ei niiitä kiinnosta, koska mä olen se joka kestää. Mä en anna niitten nähdä mun heikkoiksia. Mä en anna niitten tietää että mäkin olen palasina.

Please god, forgive me

Rakastan istua auton kyydissä pimeällä. Matkalla ei minnekkään. Kauas pois kaikesta tutusta ja turvallisesta. Eilen hän vei mut pois täältä. Katuvalot paistoi oransseina kunnes ne loppui ja näin kuun sadepisaroiden läpi. Aivan liian kaukana. Hiljaisuudet ei ahdistanut. Ei tarvinnut sanoa sanaakaan, silti pystyi sanomaan mitä vaan. Kun hän nauroi  tuntui mahtavalta. Hänen kätensä hipaisi omaani ja olisin halunnut tarttua kiinni enkä koskaan päästää irti. Mahan pohjassa tuntui joka ainoa katse, joka ainoa kosketus ja sana. Ei kukaan ole saanut mua tuntemaan näin.

Musta tuntui mahtavalle. En mä tiedä mitä on rakkaus. Mähän olen se joka ei rakastu. En edes usko siihen. Voiko se tuntua tältä? vai olenko mä taas vain typerä. Mulla on ollut paljon ihastuksia ja tiedän että ne on ollut vain ihastuksia. Hetken huumia. Ja kun ne pääsi liian lähelle mä pakenin. Huomasin asioita jotka sai ihastuksen inhottamaan. Pinnallisia asioita. Tyhmiä asioita, kuten liian suuret jalat tai vääränlainen vaatemaku. Ei tuo poika mun vieressä ollut täydellinen. Mutta se pääsi lähelle, se sai mut tuntemaan itseni aivan erilaiseksi. Enkä mä löytänyt siitä mitään vikaa.

Me seisottiin keskellä tietä ja kuoltiin yhdessä. Laulettiin typeriä lauluja, huudettiin basson tahtiin ja puhuttiin ihmeellisistä asioista. Semmoisesta ihmisestä mä olen unelmoinut. Koko ilta tuntui niin uskomattomalta, mutta silti niin normaalilta. Aivan kuin niin sen aina olisi pitänyt olla.

Olen liian onnellinen ajatellakseni kuinka kamala ihminen mä olen. Kuinka väärin teen. Eikä musta edes tunnu pahalta. En osaa hävetä.

i'm terrified, but i can't stop

Miksi mä luovutin? Mä nousin ilmaan. Leijuin pumpulina tuulen kuljettaessa mua naapurin ikkunan alle, siellä huudan häntä ilman ääntä. Mä en ollut tarpeeksi vahva. Nyt mä kävelen yksin tiellä ja tuijotan sumua kuin kotia jonne haluan kadota. Kukaan ei löydä. Kukaan ei satuta.

Hengittäessä ilma vetää viiltoja pitkin mun keuhkoja.Väreet kulkee mahan pohjasta käsivarsiin ja kostuttaa mun silmät. Mä tiedän että tää ei jatku enää kauaa näin.Seison silmät kiinni sillan kaiteella ja odotan  että hän tulee työntämään mut alas. Antaa mun vajota takas pohjaan. Pahinta on että tiedän olevani typerä. Tiedän miten sadut päättyy ja silti elän mukana enkä suojaudu. Ehkä se on elämää? ehkä mun pitää hajota koska muuten mä en eläisi ollenkaan? Mä tarvitsen häntä, hän ei minua.

Vaikka mä tiedän mitä hän tekee mulle, vaikka mä tiedän että hän on tehnyt näin muillekkin, vaikka se tekeekin must yhden typerän tytön, mä en pysty irroittaa. Mä päätän etten enää ota yhteyttä ja silti teen sen aina uudestaan.

me sanotaan olevamme ihan okei et meihin tää maailma pysty ei aina vailla jotain mut ihan okei ja elämä jatkuu

Mä istuin sillan penkareella. En tiedä voiko sitä sanoa niin, tai mitä kukakin tuosta ymmärtää, mutta onko sillä väliä. Mä istuin ja ajattelin. Ei mua huvittanut ajatella, mutta en jaksanut juosta vielä kotiinkaan. Ohikulkijat piti mua varmaan ihan tyhmänä. Jos niitä oli. En mä kiinnittänyt huomiota. Lauloin adam lambertin- what do you want from me, koska se tuntu hyvältä. Koska mä pelkään liikaa kysyäkseni itse.

Miks elämässä ei tapahdu asioita niinkuin elokuvissa? ei kukaan ilmestynyt mun olantaakse kysymään mitä mä teen. Sanomaan että itsekin tykkää istua sillan penkareella ja katsella maailmaa. Miettimässä miltä tuntuisi hypätä kylmään veteen. Mua pelotti, mut ei kukaan tullu herättämään mua henkiin. Kertomaan että maailmassa on jotain minkä vuoksi pitää elää. Koska ihmisiä ei oikeasti kiinnosta toiset. Me voitas tehdä elämästä elokuvaa toisillemme, mutta ei meitä kiinnosta tarpeeksi.

Mä en ole sitä mitä mä haluaisin. Mä oon sellanen kun muut on musta tehnyt. Oon oppinut käyttäytymään niinkuin mun oletetaan. Olemaan semmoinen ihminen mitä muut tarvitsevat. Miksi mä en voi olla jotain muuta?

Oon alkanu ymmärtää et mun pitää muuttaa itteäni. Mä voin olla mitä vaan. Mä voin sanoa asioita joita mä haluan sanoa. Oon lakkaamassa välittämästä. Mä en enää mietikkään mitä musta ajatellaan. Millainen mun pitäisi olla välttääkseni kaaoksen. Oon tehny asioita joita muut ei uskoisi, ja se saa mut tuntemaan itteni eläväks. Se sai mut tuntemaan itseni joksikin. Merkittäväksi.

Oon myös ruvennut tekemään asioita vaan sen takia että uskon sen valmistavan mua elämään. Sen takia että mä pääsisin yli mun rajoitteista. Mä istuin bussissa sen pojan viereen joka laulaa äänettömästi kuulokkeet korvilla, vaikka bussi olikin tyhjä. Mä tutustuin ja löysin mahtavan ihmisen.

i feel like fucking shit , if u dont like my language delete your self, cos frankly dont give a shit!!

Mitä mun pitäis tuntea?  miksi sä pidät mua elossa, kun molemmat tietää ettei tästä tule mitään? miksi mä vain odotan että hajotat mut hitaasti palasiks?

as I close my eyes I fade my way into the last of my dream world

 Pohjalla on hyvä olla. Ei oo pakko hengittää. Kipuun tottuu, vaikka paha olo pysyy. Elämä on helpompaa.

Kumminkin kun joku pudottaa mulle narun,  mä tartun siihen. Mä tartun jokaiseen heikkoonkin naruun minkä mä saan. Mä toivon et ne vetäis mut vihdoinkin pintaan. Mun tahto ei oo tarpeeks vahva pitämään mua pohjassa. Päästämään irti ennenkuin joku katkaisee ne narut.

Mä oon käyny jo lähellä pintaa. Monestikin. Mikään naru ei kuitenkaan aijo antaa mun kokee millaista on olla oikeesti onnellinen. Ne antaa mulle toivoa ja sitten pudottaa taas pohjaan. Mun keuhkot täyttyy taas vedellä ja mä hajoan palasiks.

Oon keränny itteni kasaan liian monta kertaa. Niin monta kertaa että tiedän miten mun pitäis elää. Mä tiedän millon muhun tulee sattumaan. Mä tiedän millon mua käytetään hyväksi. Mutta silti teen aivan toisin kuin mun pitäisi. Mä annan ihmisten satuttaa mua. Mutta haittaako se, jos kukaan ei koskaan näe miten paljon muhun sattuu?