Please god, forgive me

Rakastan istua auton kyydissä pimeällä. Matkalla ei minnekkään. Kauas pois kaikesta tutusta ja turvallisesta. Eilen hän vei mut pois täältä. Katuvalot paistoi oransseina kunnes ne loppui ja näin kuun sadepisaroiden läpi. Aivan liian kaukana. Hiljaisuudet ei ahdistanut. Ei tarvinnut sanoa sanaakaan, silti pystyi sanomaan mitä vaan. Kun hän nauroi  tuntui mahtavalta. Hänen kätensä hipaisi omaani ja olisin halunnut tarttua kiinni enkä koskaan päästää irti. Mahan pohjassa tuntui joka ainoa katse, joka ainoa kosketus ja sana. Ei kukaan ole saanut mua tuntemaan näin.

Musta tuntui mahtavalle. En mä tiedä mitä on rakkaus. Mähän olen se joka ei rakastu. En edes usko siihen. Voiko se tuntua tältä? vai olenko mä taas vain typerä. Mulla on ollut paljon ihastuksia ja tiedän että ne on ollut vain ihastuksia. Hetken huumia. Ja kun ne pääsi liian lähelle mä pakenin. Huomasin asioita jotka sai ihastuksen inhottamaan. Pinnallisia asioita. Tyhmiä asioita, kuten liian suuret jalat tai vääränlainen vaatemaku. Ei tuo poika mun vieressä ollut täydellinen. Mutta se pääsi lähelle, se sai mut tuntemaan itseni aivan erilaiseksi. Enkä mä löytänyt siitä mitään vikaa.

Me seisottiin keskellä tietä ja kuoltiin yhdessä. Laulettiin typeriä lauluja, huudettiin basson tahtiin ja puhuttiin ihmeellisistä asioista. Semmoisesta ihmisestä mä olen unelmoinut. Koko ilta tuntui niin uskomattomalta, mutta silti niin normaalilta. Aivan kuin niin sen aina olisi pitänyt olla.

Olen liian onnellinen ajatellakseni kuinka kamala ihminen mä olen. Kuinka väärin teen. Eikä musta edes tunnu pahalta. En osaa hävetä.

i'm terrified, but i can't stop

Miksi mä luovutin? Mä nousin ilmaan. Leijuin pumpulina tuulen kuljettaessa mua naapurin ikkunan alle, siellä huudan häntä ilman ääntä. Mä en ollut tarpeeksi vahva. Nyt mä kävelen yksin tiellä ja tuijotan sumua kuin kotia jonne haluan kadota. Kukaan ei löydä. Kukaan ei satuta.

Hengittäessä ilma vetää viiltoja pitkin mun keuhkoja.Väreet kulkee mahan pohjasta käsivarsiin ja kostuttaa mun silmät. Mä tiedän että tää ei jatku enää kauaa näin.Seison silmät kiinni sillan kaiteella ja odotan  että hän tulee työntämään mut alas. Antaa mun vajota takas pohjaan. Pahinta on että tiedän olevani typerä. Tiedän miten sadut päättyy ja silti elän mukana enkä suojaudu. Ehkä se on elämää? ehkä mun pitää hajota koska muuten mä en eläisi ollenkaan? Mä tarvitsen häntä, hän ei minua.

Vaikka mä tiedän mitä hän tekee mulle, vaikka mä tiedän että hän on tehnyt näin muillekkin, vaikka se tekeekin must yhden typerän tytön, mä en pysty irroittaa. Mä päätän etten enää ota yhteyttä ja silti teen sen aina uudestaan.

me sanotaan olevamme ihan okei et meihin tää maailma pysty ei aina vailla jotain mut ihan okei ja elämä jatkuu

Mä istuin sillan penkareella. En tiedä voiko sitä sanoa niin, tai mitä kukakin tuosta ymmärtää, mutta onko sillä väliä. Mä istuin ja ajattelin. Ei mua huvittanut ajatella, mutta en jaksanut juosta vielä kotiinkaan. Ohikulkijat piti mua varmaan ihan tyhmänä. Jos niitä oli. En mä kiinnittänyt huomiota. Lauloin adam lambertin- what do you want from me, koska se tuntu hyvältä. Koska mä pelkään liikaa kysyäkseni itse.

Miks elämässä ei tapahdu asioita niinkuin elokuvissa? ei kukaan ilmestynyt mun olantaakse kysymään mitä mä teen. Sanomaan että itsekin tykkää istua sillan penkareella ja katsella maailmaa. Miettimässä miltä tuntuisi hypätä kylmään veteen. Mua pelotti, mut ei kukaan tullu herättämään mua henkiin. Kertomaan että maailmassa on jotain minkä vuoksi pitää elää. Koska ihmisiä ei oikeasti kiinnosta toiset. Me voitas tehdä elämästä elokuvaa toisillemme, mutta ei meitä kiinnosta tarpeeksi.

Mä en ole sitä mitä mä haluaisin. Mä oon sellanen kun muut on musta tehnyt. Oon oppinut käyttäytymään niinkuin mun oletetaan. Olemaan semmoinen ihminen mitä muut tarvitsevat. Miksi mä en voi olla jotain muuta?

Oon alkanu ymmärtää et mun pitää muuttaa itteäni. Mä voin olla mitä vaan. Mä voin sanoa asioita joita mä haluan sanoa. Oon lakkaamassa välittämästä. Mä en enää mietikkään mitä musta ajatellaan. Millainen mun pitäisi olla välttääkseni kaaoksen. Oon tehny asioita joita muut ei uskoisi, ja se saa mut tuntemaan itteni eläväks. Se sai mut tuntemaan itseni joksikin. Merkittäväksi.

Oon myös ruvennut tekemään asioita vaan sen takia että uskon sen valmistavan mua elämään. Sen takia että mä pääsisin yli mun rajoitteista. Mä istuin bussissa sen pojan viereen joka laulaa äänettömästi kuulokkeet korvilla, vaikka bussi olikin tyhjä. Mä tutustuin ja löysin mahtavan ihmisen.

i feel like fucking shit , if u dont like my language delete your self, cos frankly dont give a shit!!

Mitä mun pitäis tuntea?  miksi sä pidät mua elossa, kun molemmat tietää ettei tästä tule mitään? miksi mä vain odotan että hajotat mut hitaasti palasiks?

as I close my eyes I fade my way into the last of my dream world

 Pohjalla on hyvä olla. Ei oo pakko hengittää. Kipuun tottuu, vaikka paha olo pysyy. Elämä on helpompaa.

Kumminkin kun joku pudottaa mulle narun,  mä tartun siihen. Mä tartun jokaiseen heikkoonkin naruun minkä mä saan. Mä toivon et ne vetäis mut vihdoinkin pintaan. Mun tahto ei oo tarpeeks vahva pitämään mua pohjassa. Päästämään irti ennenkuin joku katkaisee ne narut.

Mä oon käyny jo lähellä pintaa. Monestikin. Mikään naru ei kuitenkaan aijo antaa mun kokee millaista on olla oikeesti onnellinen. Ne antaa mulle toivoa ja sitten pudottaa taas pohjaan. Mun keuhkot täyttyy taas vedellä ja mä hajoan palasiks.

Oon keränny itteni kasaan liian monta kertaa. Niin monta kertaa että tiedän miten mun pitäis elää. Mä tiedän millon muhun tulee sattumaan. Mä tiedän millon mua käytetään hyväksi. Mutta silti teen aivan toisin kuin mun pitäisi. Mä annan ihmisten satuttaa mua. Mutta haittaako se, jos kukaan ei koskaan näe miten paljon muhun sattuu?

I lie awake at nigh. See things in black and white. I've only got you inside my mind. You know you have made me blind

Torstai
Humala on ystävä. Sillon on mukavaa. En ennen oo ymmärtänyt sitä, mutta nyt musta tuntuu et voisin olla aina humalassa. Sillon mä uskallan tehdä mitä vain. Sillon mä uskallan elää.

Mä en oikeasti tiedä mitä sanoa. En osaa edes ajatella. Mä taidan ihastua hyvällä tavalla. Se poika on vanha, no e nyt kovin, mutta kuitenkin. Viikko sitte luultiin molemmat olevamme ihan tuntemattomia toisillemme. Sen jälkeen se on laittanut viestiä lähes koko ajan. Aamuin illoin. Kaikesta.

Se antaa mun olettaa asioita. Että jotakin vois joskus tapahtua. Mä oon kuvitellu millasta se olis, olla rakastunu, olla yhdesssa. Mutta en mä voi. Se ei oo oikein. Mua aluks pelotti puhua. Se on vanhempi. Se voi pitää mua ihan tyhmänä. Nyt se on jo ihan normaalia. Mä voin sanoa mitä vaan.

Torstaina kaikki oli mukavaa. Kaikki oli ihan okei. Kukaan ei vihannut ketään. Kerrakin mä viihdyin mun kavereiden kanssa. Mä lähdin ulos sen kanssa. Kävelin sitä vastaan ja istuttiin urhelukentän katsomossa. Se tuntui vaan hetkeltä. Mä en muista mitä mä sanoin. Tai mitä se sanoi. Mä muistan sen eleet. Ja sen ko se katso mua silmiin ja halas mua. Seiso mun lähellä. Laitto viestiä koko yön. Se on käyttäytynyt koko viikon sillä tavalla, sillä tavalla ko poika käyttäytyy ko se haluis jotain enemmän.

Käveltiin takaisin. Mulla jo soiteltiin että missä mä olen. Kenen kanssa. En kenenkään. Se kyseli kuka mua kaipas. Mä kysyin oisinko mä saanut sanoo kenen kanssa oon. Ei se ois sitä halunnut. Otin siitä tukea ko liukastuin. Se käänti ovelasti mun käden pois sen kädestä. En mä voi siitä loukkaantua. Mähän tässä se paha olen. Kamala ihminen. Se on se jolla on tyttöystävä.

Mut eilen mä olin muualla. Kukaan ei tuntenut mua. Täysin uusia ihmisiä. Semmosta mä haluisin sen olevan. Elämän.

Onko täysin väärin että musta ei tunnu pahalta?

Now I know that I’m not All that you got I guess that I, I just thought Maybe we could find new ways to fall apart But our friends are back So let’s raise a cup ‘Cause I found someone to carry me home

Oon aina onnellinen ko tiedön pääseväni pois täältä. Edes hetkeksi. Edes viikonlopuksi. Mutta nyt mä pitkitin sitä. Voisin karata toiseen maailmaan jo torstaina, mutta mä haluan jäädä. Mä haluan katsoa mitä tapahtuis. Mä odotan jotain hienoa. Mä oon valmis kaikkeen.

Mä vaan pelkään et se ei meekkään niin. Että kaikki kaatuukin sinä iltana. Mä tarviin rohkaisun, ja kun ma saan sen, mä älyän kuinka tyhmä mä oon ollu koko ajan. Mä odotan jotain mikä on täysin väärin ja mahdotonta. Käy taas niinkuin ennenkin. Joku nostaa mut ylös ja työntää alas. Jättää yksin. Tuntemattomaksi. Eikä kukaan tiedä, että joku teki mut hetken onnelliseksi.

Mutta vielä kaikki on hyvin. Mä en aijo pudota. Ehkä mä en voikkaan pilata tätä. Siinä uskossa mä elän. Ja tiedän olevani tyhmä.