Mä aattelin olevani onnellinen. Mä aattelin et se ois kattonu mua yleisöstä ja päättäny haluavansa mua. Niin se oliki. Ei vaan oikeesti, niinko mä oisin sen halunnu.
Mulle sanottiin sen vaan pelailleen tyttöjen kaa. Päästäkseen niitten housuihin. Mutta hei me ollaan perhetuttuja ja se on niin sivistyny ja aikuinen. Aattelin et se ois kasvanu henkisesti. Että mä oisin ehkä ollu erityinen.
Mä kävelin kotiin pimeetä kujaa ja ohi risteyksen, jossa se asu. Katu valot oli jo sammunu ja kello oli yli kotiintuloajan. Maa oli valkoinen ja lumihiutaleet kutitti mun huulia. Sillon mä päätin etten mä välitä. Annan vaan mennä vaikka mua varotettiin. Ehkä se ois elämää. En mää aikonut olla mikään hupsu tyttö joka lopulta loukkaantuis, enhän mä koskaan loukkaannu. Olihan joku sanonu sen olevan ihana poikaystävä. Ehkä se ois voinu joskus olla mun ihana poikaystävä.
Päivässä on monta minuuttia aikaa haaveilla. Mulla oli oma salaisuus. Oma komea, suloinen, hauska, tuntematon salaisuus , joka sai mut tuntemaan itteni paremmaks ko muut. Se laitto söpöjä viestejä ja heitti mut kotiin pimeellä. Sano, että puhuu mieluusti mun kanssa vaikka baarissa pilkkuun asti juhlikin. Miksi se muka puhuisi mielummin mun kanssa? Eikö se ymmärtäny, että siellä on tyttöjä, sen omanikäisiä, jotka ois valmiita.
Se halus törmätä perjantai-iltana. Niin halusin minäkin. Ja niin mä päätinkin. Mä menin sen luo, sen kaverin juhliin. Kaikki pyöri mun päässä. Liian paljon tuttuja ja liikaa tuntemattomia ihmisiä. Ehkä se oli myös humala. Me vaihdettiin muutama sana ja mä lähdin pois.
''olit kyllä tylsä''.
Olipas se kyllä lapsi. Ei se halunnut olla mun ihana poikaystävä, ja olin ilonen etten antanut sen olettaakaan että haluisin. Se ei saa luulla mun loukkaantuneen. Ei mua kiinnostanut vaikka musta tuntuukin kuin jotain olisi viety pois. Oon vihanen itselleni että annoin sen saada mut tuntemaan itseni näin arvottomaksi. En mä ollut sille kuin yksi yritys. En mä ollut erityinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti