Me ollaan pahalta piilossa. Ollaan yksi ja ainoa. Ollaan niinkuin ei mikään koskaan voisi haavoittaa.

Me istuttiin pöydän ympärillä. Se puhu mulle. Mun paraskaveri. Se jonka hain tien päästä, kun se suuttui vanhemmilleen. Se jonka kanssa retkeiltiin etupihalla. Leikittiin jumppaa. Naurettiin tyhmille jutuille. Kerrottiin kenestä tykätään. Pyydystettiin kaikki perhoset ja päästettiin yhtäaikaa haavista. Tehtiin päähän pistoja lyijytäytekynällä. Mä luulin että mä menetin sen. Että me ajauduttiin erilleen kun se alkoi seurusteleen eikä aika enää riittänyt meille. Eikä me oikeesti koskaan kerrottu toisillemme mitään. Mä en koskaan pystynyt. Eikä sekään sitten halunut. Ei se kertonut mulle että sen isä oli sanonut sitä huoraks. Ei se kertonut että niillä ei mennyt hyvin. Meillä oli molemmilla paha olo mutta kumpikaan ei kertonu sitä toisilleen.

Mä katoin sitä kun se kertoi jotain juttua sen päivästä. Se on mun paraskaveri. Ehkei me olla normaalejä. Mä en avaudu ja se kertoo huolet muille. Mutta me ollaan toisillemme turva. Me ollaan se ihminen jonka seurassa ei tarvi esittää. Voi olla oma itsensä. Ihan mitä mieltä tahansa. Me voidaan sanoa toisillemme mitä tahansa, mistä tai kenestä tahansa ilman pelkoa. Kun kaikki kaatuu päälle me ollaan se tila missä kaikki onkin hyvin. Me voidaan esittää maailman olevan kaunis milloin vain. Me ollaan ne jotka voi käydä 11km käävelylenkilla sanomatta sanaakaan toisilleen.

Se on vuoden nuorempi, mutta se aikuistu mua aikasemmin. Se muuttui maailman mukana. Mä en halunnut. Mä en uskaltanut päästää irti lapsuuden kesistä. Se jatkoi eteempäin ilman mua. Mutta se odotti. Se otti mut vastaan.
       
Meidän ei tarvi pitää meitä elossa. Meidän ei tarvi pitää yhteyttä. Meidän ei tarvi tehdä töitä meidän eteen. Me vain ollaan. Voidaan olla erossa ja puhumatta kuukausia, mutta silti kun me nähdään kaikki on normaalia. Me ei voida vieraantua.

Stay with me I can make, Make you glad you came

Pitkästä aikaa tunsin itteni onnelliseks täällä. Tällä paikkakunnalla. Tällä kertaa humala ei masentanut mua täysin. Ihmiset sanoo et surut voi hukuttaa alkoholiin. Mua se ei auta. Jos oon sekasin, älyän vaan kuinka yksin mä oon, kuinka haluun päästä pakoon tästä elämästä.

Mun ''luottopojun'' synttärit. Ihmiset oli ihania, juomat hyviä.

''Oon yrittäny koko illan iskee sua mut et vaan lämpee'' Silti musta tuntu et se oli koko illan juossu pois mun seurasta.

Me istuttiin saunassa. Se kerto sen perheestä. Mä lohdutin. Se piti mua sylissä. Se ei yrittänyt avata mun housuja. Se pussaili ja piti lähellä. Sanoin et voisin joskus tulla käymään sen kämpillä. ''Et sä kumminkaa haluu tulla. Oot huomenna selvinpäin ja oot ihan toista mieltä'' Se piti mua kädestä ja otti syliiin, vaikka kaikki muut näki. Puhuin mun kavereille ja se halas mua takaa päin. Se oli ihana. En mä halunnut ajatella että välillä sen sylissa istui joku toinen tyttö.

Mä lähdin pois. Se piti kädestä ja antoi pusun.

Koko matkan mä hoin ettei se oo totta. Että en anna sen vaikuttaa muhun. Se voi olla huomenna mitä mieltä vaan mutta mua ei satuta. Ehkä mun pitää aina kasata itteni tarpeeks ajoissa etten hajoa unelmiin. Toiiveisiin jostain mitä ei oo tulossa. Se autto. oon ehjä. En tiedä mitä se haluaa mutta oon valmis kaikkeen. Mä kestän kaiken. Tajusin tänään että sana mitä pelkään on fool. Nyt mä en ole typerä. Mä en usko unelmiin. Mä en odota mitään. Mä elän.

I am finding out that maybe i was wrong. That i've fallen down and i can't do this alone.

Me käveltiin Jyväskylän kaduilla viime viikonloppu. Mä katselin poikia. Komeita poikia, jotka osasi pukeutua. Rumia poikia, jotka vaatteillaan sai itsensä näyttämään hyvännäkösiltä. Pareja jotka pussaili leffateatterissa.


Mä haluan poikaystävän. En mä haluu ketä tahansa, haluun sen joka on mulle hyvä nyt.

Haluun jonkun jonka kanssa katsella elokuvia. Jonkun jonka kanssa voi makoilla sängylla ja käydä matkoilla.
Jonkun, joka nukkuu mun sängyn laidalla ja raottaa aamulla silmiä, kun nousen meikkaamaan. Jonkun, joka halailee mua suihkussa. Jonkun jonka kanssa voin pysäyttää ajan.

 Uudet pojat saa mut syttymään. Ne antaa mulle mahdollisuuden johonkin. Vanhoista ei oo muiksi kuin kavereiksi. Niissä ei ole enää mitään uutta. Niissä on ne viat, jotka mä olen jo huomannut. Oon liian valikoiva. En oo vielä ymmärtänyt ettei täydellisiä ihmisiä oo. Mä tiiän liian hyvin minkälainen sen pitäisi olla. Mitä sen pitäis sanoa. Mutta ei sellaista poikaa ole.

Oon koko elämäni nauranut romanttisille sanoille. Sellaisille mitä on we<3it sivuilla, kuten ''all you need is love''. Ei ne tunnu multa. En mä tiedä mitä rakkaus on. Sitten kun musta tuntuu siltä, pystyn vuodattamaan tänne paaljon tekstiä jota en itsekkään ymmärrä. Oon aina sanonu et ''ei poikaystävii mihinkään tarvii''. Nyt mä tarviin. Tarvitsen jonkun joka on ihan hiljaa mun vieressä. Antaa mun olla yrittämättä. Antaa mun olla olemassa.

ps. bussissa käytävän toisella puolella istui poika, minun ikäinen. Poika joka muutti isosta kaupungista syrjäkylälle tytön luokse. Turhan tytön josta ei enää edes pidä. Se poika katsoi ulos ikkunasta ja lauloi äänettömästi. Niin minäkin tein.

Hölmö rupeis hankaluuksia haalimaan. tää mestä ei oo sun kokoses.

Mä istun mun kavereiden kanssa sohvilla. Ihmiset nauraa ja juttelee mukavia. Sisäpiiri vitsejä. Ilosia asioita. Kesäsuunnitelmia. Ystäviä. Eikä kukaan huomaa , että mä haluan pois. Että jokainen ääni mitä ne päästää saa mut huutamaan mun pään sisällä pahoja asioita. Mä nään itteni saamassa itkupotku raivaria ja raivoomassa niitten naamaan niitten tyhmyydestä, ääliömäisyydestä, ärsyttävyydestä. Ne saa mut repimään mun aivot nenäreijistä ja hyppimään naurua niitten päällä. Miksi?

Mä tykkään niistä. Ainakin suurimmasta osasta. Ne on mun kavereita. Ne on niitä joille mä soitan perjantai-iltana .

Enää kaksi vuotta niin pääsen pois. Ylikin, mutta ehkä se tuntuu lyhemmältä jos huijjaan itseäni. Mä en enää kestä tätä kaupunkia. En kestä näitä naamoja. Sanoin eilen äitille autossa matkalla kotiin että haluan pois. ''Ei se muualla oo parempaa.'' On se. Sen on pakko olla. ''Hienoa että mulla on toiveita ja unelmia! Mieti ko hautoisin itsemurhaa ja sä vaan lohdutat, ettei elämä muutu koskaan paremmaks.'' Äiti jarrutti tien poskeen ja ojenti kätensä. ''Ethän sä''.

Ei mulla oo syytä olla tälläinen. Mulla on perhe. Perhe joka rakastaa mua ja välittää. Me ei olla köyhiä. Ei mua koulukiusata. Mulla on ystäviä. En oo täysin ruma enkä epäsiedettävä. Oon itseasias ihan ns suosittu. Kavereita ois vaikka muille jakaa. Koskaan ei tarvis olla yksin. En oo kokenu sen kummenpia traumoja. Hyvä elämä. Ei sillon oo oikeutta pahaan oloon.


tämän hetkisen maailman pelastava

Ei se ehkä oo tarkotettu mulle, mut se puhu mulle eritavalla. Voiko yks random kappale antaa vaan voimaa yrittää eteenpäin?  Emmä tyri nyt. Emmä ajaudu angstin valtaan. Tää kuollut kaupunki tappaa mua, mut mua odottaa maailma.

Mä oon hiljaa. Mä en valita. Mä etsin pakokeinoja.

''U can call me whatever u want'' ''I'll call u Sandra!'' ''Why Sandra?'' '' 'cous i love that name''

Viikko Teneriffalla ainoastaan isän kanssa. Lame i know. Kuitenkin se oli mahtavaa.


Voiko sanoa kodiksi paikkaa johon tuntuu pahalta palata? siellä on ihmiset joita rakastaa yli kaiken, mutta kun astuu ovesta ulos kaikki masentaa sut täysin. Mä rakastan maailmaa, joka mua odottaa. Tämä kaupunki ei oo tehty mulle. Mä täydennän täällä vain jonkun toisen unelmaa. Voikun tietäisinkin mikä mun tarkoitus on, ja voisin jatkaa eteenpäin, kauas pois, jonnekkin missä mun oma unelma odottaa mua.

 Nathaniel Jenkinson aka unelmieni mies. Tällä hetkellä.
Hullu lomaromanssi, jonka perään jää kaipaamaan ko karu arki koittaa. Tekisi mieli huutaa kaikille kuinka ihanaa mulla oli. Vatsassa kuplii ja hymyilyttää. Kohta se tunne loppuu. Kohta en enää kaipaa ihmistää joka muutti mun maailman. Kohta älyän kuinka tyhmää on unelmoida.

''Do u remember when we smiled at each other? it was like two days before i came to talk to u. Can u remember?'' En tiennyt, että sellaisia ihmisiä on olemassa. Ei se ollu kuin elokuvissa, vaikka kliseiselta se kuulostaakin. Se oli ihan normaali 17-vuotias poika. Ei niin romanttinen. Mahdottoman suloinen. Ei edes osannut lausua mun nimeä. Mutta sen hymy, kun se vilkutti parvekkeelta leuka partavaahdossa. Ja kuinka se puhui niin nopeasti etten edes saanut mitään selvää. Miksi ihmisen, joka olisi täydellinen minulle, täytyy asua kaukana?

Pitäisikö mun nyt uskoa, että jokaiselle on täydellinen sielunkumppani? Nyt ko mä olen sellaisen löytänyt. Phö. Foolish. Mutta Nath oli juuri sellainen, josta salaisesti haaveilen. Kaikki sen käyttäytymisessä, ulkonäössä, sanoissa, kaikki oli aivan täysin sitä mitä minä uskoin haluavani elämältä. Ja kaiken lisäksi se asuu Englannissa.

Jo ennen tätä typerää ihastumista mä päätin muuttaa Englantiin lukion jälkeen. Nyt mä haluan ajan lentävän. En mä aijo unohtaa elää. Ehkä mulla on tääläkin vielä jotain ihanaa kokematta. Mutta mä aijon vielä tutustua Nathanieliin. Sen mä lupaan itselleni.

Kiitos.