Mä istuin sillan penkareella. En tiedä voiko sitä sanoa niin, tai mitä kukakin tuosta ymmärtää, mutta onko sillä väliä. Mä istuin ja ajattelin. Ei mua huvittanut ajatella, mutta en jaksanut juosta vielä kotiinkaan. Ohikulkijat piti mua varmaan ihan tyhmänä. Jos niitä oli. En mä kiinnittänyt huomiota. Lauloin adam lambertin- what do you want from me, koska se tuntu hyvältä. Koska mä pelkään liikaa kysyäkseni itse.
Miks elämässä ei tapahdu asioita niinkuin elokuvissa? ei kukaan ilmestynyt mun olantaakse kysymään mitä mä teen. Sanomaan että itsekin tykkää istua sillan penkareella ja katsella maailmaa. Miettimässä miltä tuntuisi hypätä kylmään veteen. Mua pelotti, mut ei kukaan tullu herättämään mua henkiin. Kertomaan että maailmassa on jotain minkä vuoksi pitää elää. Koska ihmisiä ei oikeasti kiinnosta toiset. Me voitas tehdä elämästä elokuvaa toisillemme, mutta ei meitä kiinnosta tarpeeksi.
Mä en ole sitä mitä mä haluaisin. Mä oon sellanen kun muut on musta tehnyt. Oon oppinut käyttäytymään niinkuin mun oletetaan. Olemaan semmoinen ihminen mitä muut tarvitsevat. Miksi mä en voi olla jotain muuta?
Oon alkanu ymmärtää et mun pitää muuttaa itteäni. Mä voin olla mitä vaan. Mä voin sanoa asioita joita mä haluan sanoa. Oon lakkaamassa välittämästä. Mä en enää mietikkään mitä musta ajatellaan. Millainen mun pitäisi olla välttääkseni kaaoksen. Oon tehny asioita joita muut ei uskoisi, ja se saa mut tuntemaan itteni eläväks. Se sai mut tuntemaan itseni joksikin. Merkittäväksi.
Oon myös ruvennut tekemään asioita vaan sen takia että uskon sen valmistavan mua elämään. Sen takia että mä pääsisin yli mun rajoitteista. Mä istuin bussissa sen pojan viereen joka laulaa äänettömästi kuulokkeet korvilla, vaikka bussi olikin tyhjä. Mä tutustuin ja löysin mahtavan ihmisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti