Kylmä pakkanen ja mä istun taas siinä auton kyydissä.
Suorat sanat, suorat pyynnöt sellaiseen mikä edellyttäisi suhdetta.
Mutta se on okei. Mä tiedän ettei se halua enempää musta,
enhän mäkään siitä.
Mun pää makaa sen sylissä ja silmät harhailee.
Se koskettaa mun hiuksia ja mä katson sen sinne tänne
sojottavia viiksen alkuja.
Se näyttää ihan rappioputkelta.
Ihan kuin se ei pitäisi itsestään huolta ollenkaan.
Kaikki ne virheet mitä me nähdään toisissamme,
kaikki ne on turhaa.
Jutut kulkee uusista asioista muistoihin,
meidän muistoihin.
Naurua ja vihjailua.
Mä en näytä että se joskus särki mut.
Se sai mut silloin tuntemaan itteni mitättömäks
ja sit joku toinen tuli ja teki musta liian tärkeen.
miksi siis palasin tuohon mitättömyyteen?
koska se tuntuu oikealta.
Se lähtee takaisin isoon kaupunkiin ja vie mut kotiin.
''Soitellaan''
Se saa mut hymyilee.
Kun meillä kummallakaan ei ole ketään me saadaan toisiltamme jotain.
Ja tällä kertaa mä en ole se pikkutyttö,
Tämä vuonna mä täytän 18 ja mä aion alkaa elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti