I've got a skeleton in me

Voiko itselleen kertoa kuka on? en usko. Se on vain mun minäkuva, niin lukee psykan kirjassa. Mitä jos mä luulen olevani jotain, mutta koko maailma näkee mut täysin erillaisena. Jos mä en olekkaan niille sitä mitä olen itselleni.

Ihan tosissani yritän luke psykaa. Mutta päädyin mittaamaan konseptin ruutukoon. Ne pikkuruudut on oikeasti 7x7mm, niinkuin ne väittää kannessa. Meitä ei olekkaan huijattu.

Mä olen 16-vuotias. Asun paikkakunnalla, jossa kaikki tuntee kaikki. Pakkomielle miellyttää ihmisiä ja tehdä asiat niinkuin mun oletetaan. Mulla on paljon kavereita, hyvin paljo, mutta ei oikeesti yhtään kenen kanssa haluisin karata leikkimökistä keskellä yötä istumaan sillan alle. Ei enää. Hänet mä olen jo menettänyt eikä täälä ole ketään mutakaan, josta haluaisin tehdä sellaisen ystävän. Vielä se naapurissa sammuttaa valot samaan aikaan iltaisin mun kanssa. Mutta maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana.

Oon miettiny jo kauan, että onko mussa jokin vikana, vai luulenko mä vaan. Ehkä tä on jotain myöhässä iskevää murrosikää angstipaskoineen. Voinko musta ikinä tulla normaalia, jos en voi kertoa kenellekkään miltä musta oikeesti tuntuu? Jos en pysty paljastamaan mun ajatuksia ja intohimoja kenellekkään? Jos tukehdutan mun tunteet, vaan siks että ne tuntuu musta tyhmiltä? Oon lukenu että ihmisellä pitää olla ainakin yksi ihminen, jolle voi kertoa kaiken. Eikai ole säälittävää että minä yritän kertoa ne tänne, missä kukaan ei pääse vahingoittamaan minua?