17-vuotta sitten tänään syntyi Olli! Me oltiin pahiksia skipatessa kertaustunnit ja mentiin kiinalaiseen juhlistamaan sitä. Me istuttiin kuudestaan pikkupöydän ympärillä ja koko ravintoja raiku meidän jutuista. Muita asiakkaita tuli ja meni, me pysyttiin. Oltiin kuin aikuisia, ei aina kyllä niin kypsillä jutuilla ja huonoilla läpillä, mutta siltä musta tuntu. Me oltiin kiinnostuneita toisistamme. Eikä kukaan arvostellu ketään.
Musta tuntu mukavalta. Se oli jotain mikä sai hyvälle tuulellle. Takas kävellessä naurettiin vedet silmissä, ihan täysin mahan pohjasta. Sillein ettei vaan pysty lopettamaan. Sillein ihan oikeasti pitkästä aikaa.
Sen tunteen saa kyllä sortuu nopeesti. Ihmiset ei osaa päästää menneestä irti. Onko mun vika ettei mua kiinnosta muitten väliset tappelut, jos kumpikaan ei oo tehny mulle mitään? Onko mun pakko valita puolia. Onko ystävät sellaisia, jotka sortavat sua siksi, että oot mukava jollekin toiselle? Ja kuuluuko sun ystävien naureskella inside-jutuilleen, jotka selvästi ovat susta?
Miksi ihminen ei voi antaa toisten elää omalla tavallaan, ja huolehtia omista asioistaan. Istua hiljaa vieressä ja hymyillä nätisti, vaikka pään sisällä aivot huutaa, ja kädet repii toisen naamaa irti. Onko niistä tunteistä pakko tehdä toisten ongelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti