Voiko sanoa kodiksi paikkaa johon tuntuu pahalta palata? siellä on ihmiset joita rakastaa yli kaiken, mutta kun astuu ovesta ulos kaikki masentaa sut täysin. Mä rakastan maailmaa, joka mua odottaa. Tämä kaupunki ei oo tehty mulle. Mä täydennän täällä vain jonkun toisen unelmaa. Voikun tietäisinkin mikä mun tarkoitus on, ja voisin jatkaa eteenpäin, kauas pois, jonnekkin missä mun oma unelma odottaa mua.
Nathaniel Jenkinson aka unelmieni mies. Tällä hetkellä.
Hullu lomaromanssi, jonka perään jää kaipaamaan ko karu arki koittaa. Tekisi mieli huutaa kaikille kuinka ihanaa mulla oli. Vatsassa kuplii ja hymyilyttää. Kohta se tunne loppuu. Kohta en enää kaipaa ihmistää joka muutti mun maailman. Kohta älyän kuinka tyhmää on unelmoida.
''Do u remember when we smiled at each other? it was like two days before i came to talk to u. Can u remember?'' En tiennyt, että sellaisia ihmisiä on olemassa. Ei se ollu kuin elokuvissa, vaikka kliseiselta se kuulostaakin. Se oli ihan normaali 17-vuotias poika. Ei niin romanttinen. Mahdottoman suloinen. Ei edes osannut lausua mun nimeä. Mutta sen hymy, kun se vilkutti parvekkeelta leuka partavaahdossa. Ja kuinka se puhui niin nopeasti etten edes saanut mitään selvää. Miksi ihmisen, joka olisi täydellinen minulle, täytyy asua kaukana?
Pitäisikö mun nyt uskoa, että jokaiselle on täydellinen sielunkumppani? Nyt ko mä olen sellaisen löytänyt. Phö. Foolish. Mutta Nath oli juuri sellainen, josta salaisesti haaveilen. Kaikki sen käyttäytymisessä, ulkonäössä, sanoissa, kaikki oli aivan täysin sitä mitä minä uskoin haluavani elämältä. Ja kaiken lisäksi se asuu Englannissa.
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti