tiistai 10. huhtikuuta 2012

as I close my eyes I fade my way into the last of my dream world


 Pohjalla on hyvä olla. Ei oo pakko hengittää. Kipuun tottuu, vaikka paha olo pysyy. Elämä on helpompaa.

Kumminkin kun joku pudottaa mulle narun,  mä tartun siihen. Mä tartun jokaiseen heikkoonkin naruun minkä mä saan. Mä toivon et ne vetäis mut vihdoinkin pintaan. Mun tahto ei oo tarpeeks vahva pitämään mua pohjassa. Päästämään irti ennenkuin joku katkaisee ne narut.

Mä oon käyny jo lähellä pintaa. Monestikin. Mikään naru ei kuitenkaan aijo antaa mun kokee millaista on olla oikeesti onnellinen. Ne antaa mulle toivoa ja sitten pudottaa taas pohjaan. Mun keuhkot täyttyy taas vedellä ja mä hajoan palasiks.

Oon keränny itteni kasaan liian monta kertaa. Niin monta kertaa että tiedän miten mun pitäis elää. Mä tiedän millon muhun tulee sattumaan. Mä tiedän millon mua käytetään hyväksi. Mutta silti teen aivan toisin kuin mun pitäisi. Mä annan ihmisten satuttaa mua. Mutta haittaako se, jos kukaan ei koskaan näe miten paljon muhun sattuu?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti