Humala on ystävä. Sillon on mukavaa. En ennen oo ymmärtänyt sitä, mutta nyt musta tuntuu et voisin olla aina humalassa. Sillon mä uskallan tehdä mitä vain. Sillon mä uskallan elää.
Mä en oikeasti tiedä mitä sanoa. En osaa edes ajatella. Mä taidan ihastua hyvällä tavalla. Se poika on vanha, no e nyt kovin, mutta kuitenkin. Viikko sitte luultiin molemmat olevamme ihan tuntemattomia toisillemme. Sen jälkeen se on laittanut viestiä lähes koko ajan. Aamuin illoin. Kaikesta.
Se antaa mun olettaa asioita. Että jotakin vois joskus tapahtua. Mä oon kuvitellu millasta se olis, olla rakastunu, olla yhdesssa. Mutta en mä voi. Se ei oo oikein. Mua aluks pelotti puhua. Se on vanhempi. Se voi pitää mua ihan tyhmänä. Nyt se on jo ihan normaalia. Mä voin sanoa mitä vaan.
Torstaina kaikki oli mukavaa. Kaikki oli ihan okei. Kukaan ei vihannut ketään. Kerrakin mä viihdyin mun kavereiden kanssa. Mä lähdin ulos sen kanssa. Kävelin sitä vastaan ja istuttiin urhelukentän katsomossa. Se tuntui vaan hetkeltä. Mä en muista mitä mä sanoin. Tai mitä se sanoi. Mä muistan sen eleet. Ja sen ko se katso mua silmiin ja halas mua. Seiso mun lähellä. Laitto viestiä koko yön. Se on käyttäytynyt koko viikon sillä tavalla, sillä tavalla ko poika käyttäytyy ko se haluis jotain enemmän.
Käveltiin takaisin. Mulla jo soiteltiin että missä mä olen. Kenen kanssa. En kenenkään. Se kyseli kuka mua kaipas. Mä kysyin oisinko mä saanut sanoo kenen kanssa oon. Ei se ois sitä halunnut. Otin siitä tukea ko liukastuin. Se käänti ovelasti mun käden pois sen kädestä. En mä voi siitä loukkaantua. Mähän tässä se paha olen. Kamala ihminen. Se on se jolla on tyttöystävä.
Onko täysin väärin että musta ei tunnu pahalta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti