Rakastan istua auton kyydissä pimeällä. Matkalla ei minnekkään. Kauas pois kaikesta tutusta ja turvallisesta. Eilen hän vei mut pois täältä. Katuvalot paistoi oransseina kunnes ne loppui ja näin kuun sadepisaroiden läpi. Aivan liian kaukana. Hiljaisuudet ei ahdistanut. Ei tarvinnut sanoa sanaakaan, silti pystyi sanomaan mitä vaan. Kun hän nauroi tuntui mahtavalta. Hänen kätensä hipaisi omaani ja olisin halunnut tarttua kiinni enkä koskaan päästää irti. Mahan pohjassa tuntui joka ainoa katse, joka ainoa kosketus ja sana. Ei kukaan ole saanut mua tuntemaan näin.
Musta tuntui mahtavalle. En mä tiedä mitä on rakkaus. Mähän olen se joka ei rakastu. En edes usko siihen. Voiko se tuntua tältä? vai olenko mä taas vain typerä. Mulla on ollut paljon ihastuksia ja tiedän että ne on ollut vain ihastuksia. Hetken huumia. Ja kun ne pääsi liian lähelle mä pakenin. Huomasin asioita jotka sai ihastuksen inhottamaan. Pinnallisia asioita. Tyhmiä asioita, kuten liian suuret jalat tai vääränlainen vaatemaku. Ei tuo poika mun vieressä ollut täydellinen. Mutta se pääsi lähelle, se sai mut tuntemaan itseni aivan erilaiseksi. Enkä mä löytänyt siitä mitään vikaa.
Me seisottiin keskellä tietä ja kuoltiin yhdessä. Laulettiin typeriä lauluja, huudettiin basson tahtiin ja puhuttiin ihmeellisistä asioista. Semmoisesta ihmisestä mä olen unelmoinut. Koko ilta tuntui niin uskomattomalta, mutta silti niin normaalilta. Aivan kuin niin sen aina olisi pitänyt olla.
Olen liian onnellinen ajatellakseni kuinka kamala ihminen mä olen. Kuinka väärin teen. Eikä musta edes tunnu pahalta. En osaa hävetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti