we all feel fucked up sometimes

Musta tuntuu et elän eri maailmoissa. Mun täytyy olla jokaiselle ihmiselle erilainen. Sellainen kuin mä tiedän että se tarvitsee mun olevan sille sillä hetkellä.

Me selvitään. Niin mä sanoin sille itkevälle miehelle, joka oli petetty. mun paraskaveri, jota kohtaan oli joskus tehty niin väärin teki nyt samallatavalla tälle miehelle. Mistä meidän pitäisi selvitä? Tästä elämästäkö? onko se sen arvoista. Liian pienet asiat voi lamaannuttaa ihmisen aivan täysin ja sitten alkaa korjaamisprosessi jotta jaksaa nousta uudelleen rikottavaksi.

Me ei voida meidän taustoille mitään. Ainoo mitä me voidaan kontrolloida on miten me käyttäydytään. Niin me ainakin luullaan. Mun ystävä on romaanilainen. Se ei voi perheelleen mitään, eikä se sitä häpeekkään. Muitten puheet ja kiusoittelut kuitenkin muuttaa sitä. Mä tiedän kuka se on mutta se on ruvennut käyttäytymään niinkuin sen oletetaan. Se on hyväksyny roolinsa ja nyt sen vaan täytyy kestää se. Silti mä olen se joka joutuu kantamaan kaiken sen puolesta.  Mä olen se joka silittää sen päätä, kun kyyneleet valuu pitkin mun paidan hihoja. Mä sanon sille rauhottavia sanoja ja asioita joihin en itsekään usko, koska sellainen mun pitää olla. Sellainen se haluaa mun olevan.

''Miksi sä olet noin hyvä.. ei sun tarvitse kestää kaikkea'' niin se mulle sanoi. Mutta mä tiedän että mun täytyy. Koska kuka muukaan sen kestäisi. Ihmiset mun ympärillä tarvitsee jonkun kantamaan kaikki kun ne on itse liian heikkoja. Ne tarvii mut lohduttamaan ja kestämään kaiken. Koska ne ei tunne mua. Koska kukaan niistä ei kysy itkitkö sä sen pojan takia? heräätkö sä aamuisin siihen kun sun vanhemmat haukkuu toisiaan? tuntuuko susta yksinäiseltä vaikka ympärillä on kymmeniä ihmisiä? Ei niiitä kiinnosta, koska mä olen se joka kestää. Mä en anna niitten nähdä mun heikkoiksia. Mä en anna niitten tietää että mäkin olen palasina.