Mä en oo ikinä tienny miltä tuntuu ikävöidä.
Pari ensimmäistä päivää tuntu ikuisuudelta.
Sitten hän sanoi sen.
''ei muute tiiä ko kaikki täällä, niistä meijän touhuista
kuha varotin :D''
Toisaalta olin iloinen toisaalta pelkäsin. Tähänkö tultiin?
Nytkö hän jättäis mut?
''vituttaako?''
''no ei oikeestaa. ei ainakaa nii paljo ko luulin''
Yleensä on ollut surullista palata kotiin.
Eihän mulla koskaan oo mitään ollut miksi haluaisin takaisin.
Tällä kertaa lähteminen ei ollut vaikeaa. Mulla oli jotain mitä odottaa.
Joku jonka haluan nähdä. Joku jota haluan suudella.
Sen exä oli sanonu että ois mulle joku mun ikäseniki ottaja.
Oishan mulle. Kyllä mää sen tiedän. Mä en vaan haluu muita.
Mä en tiedä mitä nyt tapahtuu.Mä enn tiedä mitän hän haluaa.
Mua pelottaa ettei mikään oo kuin ennen.
Mä tiiän et hän satuttaa mua. Sitten kun kaikki loppuu,
enkä mä oo valmis särkymään.
Kahden viikon päästä kolmeksi viikoksi Maltalle.
Mitä jos hän unohtaa minut?
Ehkä vain parempi. Sattuu ajatella.
Mä en halua tuntea ikävää, sitä kipua.
Mä en kestä sitä kolmea viikkoa.
Mutta toisaalta jos mä pystyn päästämään irti.
Jos uusien ihmisten tapaaminen auttaa mut unohtamaan hänet.
Silloin mun ei tarvitse kokea sitä kipua kun hän muuttaa syksyllä pois.
Miksi mä olen tälläisessa tilanteessa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti