Hölmö rupeis hankaluuksia haalimaan. tää mestä ei oo sun kokoses.

Mä istun mun kavereiden kanssa sohvilla. Ihmiset nauraa ja juttelee mukavia. Sisäpiiri vitsejä. Ilosia asioita. Kesäsuunnitelmia. Ystäviä. Eikä kukaan huomaa , että mä haluan pois. Että jokainen ääni mitä ne päästää saa mut huutamaan mun pään sisällä pahoja asioita. Mä nään itteni saamassa itkupotku raivaria ja raivoomassa niitten naamaan niitten tyhmyydestä, ääliömäisyydestä, ärsyttävyydestä. Ne saa mut repimään mun aivot nenäreijistä ja hyppimään naurua niitten päällä. Miksi?

Mä tykkään niistä. Ainakin suurimmasta osasta. Ne on mun kavereita. Ne on niitä joille mä soitan perjantai-iltana .

Enää kaksi vuotta niin pääsen pois. Ylikin, mutta ehkä se tuntuu lyhemmältä jos huijjaan itseäni. Mä en enää kestä tätä kaupunkia. En kestä näitä naamoja. Sanoin eilen äitille autossa matkalla kotiin että haluan pois. ''Ei se muualla oo parempaa.'' On se. Sen on pakko olla. ''Hienoa että mulla on toiveita ja unelmia! Mieti ko hautoisin itsemurhaa ja sä vaan lohdutat, ettei elämä muutu koskaan paremmaks.'' Äiti jarrutti tien poskeen ja ojenti kätensä. ''Ethän sä''.

Ei mulla oo syytä olla tälläinen. Mulla on perhe. Perhe joka rakastaa mua ja välittää. Me ei olla köyhiä. Ei mua koulukiusata. Mulla on ystäviä. En oo täysin ruma enkä epäsiedettävä. Oon itseasias ihan ns suosittu. Kavereita ois vaikka muille jakaa. Koskaan ei tarvis olla yksin. En oo kokenu sen kummenpia traumoja. Hyvä elämä. Ei sillon oo oikeutta pahaan oloon.


tämän hetkisen maailman pelastava

Ei se ehkä oo tarkotettu mulle, mut se puhu mulle eritavalla. Voiko yks random kappale antaa vaan voimaa yrittää eteenpäin?  Emmä tyri nyt. Emmä ajaudu angstin valtaan. Tää kuollut kaupunki tappaa mua, mut mua odottaa maailma.

Mä oon hiljaa. Mä en valita. Mä etsin pakokeinoja.