Me istuttiin pöydän ympärillä. Se puhu mulle. Mun paraskaveri. Se jonka hain tien päästä, kun se suuttui vanhemmilleen. Se jonka kanssa retkeiltiin etupihalla. Leikittiin jumppaa. Naurettiin tyhmille jutuille. Kerrottiin kenestä tykätään. Pyydystettiin kaikki perhoset ja päästettiin yhtäaikaa haavista. Tehtiin päähän pistoja lyijytäytekynällä. Mä luulin että mä menetin sen. Että me ajauduttiin erilleen kun se alkoi seurusteleen eikä aika enää riittänyt meille. Eikä me oikeesti koskaan kerrottu toisillemme mitään. Mä en koskaan pystynyt. Eikä sekään sitten halunut. Ei se kertonut mulle että sen isä oli sanonut sitä huoraks. Ei se kertonut että niillä ei mennyt hyvin. Meillä oli molemmilla paha olo mutta kumpikaan ei kertonu sitä toisilleen.
Mä katoin sitä kun se kertoi jotain juttua sen päivästä. Se on mun paraskaveri. Ehkei me olla normaalejä. Mä en avaudu ja se kertoo huolet muille. Mutta me ollaan toisillemme turva. Me ollaan se ihminen jonka seurassa ei tarvi esittää. Voi olla oma itsensä. Ihan mitä mieltä tahansa. Me voidaan sanoa toisillemme mitä tahansa, mistä tai kenestä tahansa ilman pelkoa. Kun kaikki kaatuu päälle me ollaan se tila missä kaikki onkin hyvin. Me voidaan esittää maailman olevan kaunis milloin vain. Me ollaan ne jotka voi käydä 11km käävelylenkilla sanomatta sanaakaan toisilleen.
Se on vuoden nuorempi, mutta se aikuistu mua aikasemmin. Se muuttui maailman mukana. Mä en halunnut. Mä en uskaltanut päästää irti lapsuuden kesistä. Se jatkoi eteempäin ilman mua. Mutta se odotti. Se otti mut vastaan.
Meidän ei tarvi pitää meitä elossa. Meidän ei tarvi pitää yhteyttä. Meidän ei tarvi tehdä töitä meidän eteen. Me vain ollaan. Voidaan olla erossa ja puhumatta kuukausia, mutta silti kun me nähdään kaikki on normaalia. Me ei voida vieraantua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti