Mä en oo ajatellut itseäni, oon vaan ollut. Tänään mietin että olen ehkä onnellinen. Vielä toiveikas, mutta tyytyväinen. Oon ilonen tästä tilanteesta. Vaikka en oo täysin kenenkään, mulla on joku, joka tällä hetkellä pysyy mun luona. Salaisesti. Silti en osaa olla tyytymätön. Sen kanssa ajan taju katoaa ja lähden puoli yhden aikaan yöllä kokemaan asioita, vaikka tiedän kuinka pahalta tuntuu aamulla nousta kouluun. Sen kanssa voi sanoa mitä vaan ja sen katseet saa mut tuntemaan itseni kauniiksi. Silti syvällä jossain on pelko menettämisestä. Ääni huutaa 'älä laita viestiä' vaikka sormet hapuilee puhelinta. En halua työntää häntä pois. En tiedä mitä olen hänelle.
Mulla oli jonkin aikaa sitten tosi paha olo. Vielä pahempaa oli että ymmärsin etten ole ainut. Vanhemmat riiiteli ja äiti alkoi masentumaan. Mä katsoin vierestä kun kyyneleet valu sen poskia pitkin aamiaispöydässä. Mä kuulin kuinka se sanoi itsekseen 'mä oon huono' vessan peilin edessä ja katsoi isän lähtevän tanssimaan muiden kanssa. Mä en halunnut kantaa sitä tuskaa mutta mun oli pakko. Mun piti olla se vahva. Ei sillon ole aikaa omalle pahalle ololle. Mä halusin auttaa mutten osannu. Sanat jäi kurkkuun kiinni ja itkin ne myöhemmin pois. Välillä mut täytti viha. Halusi vaan huutaa 'tee jotain' . Vaikken sanonut mitään, äiti kuuli mun huudot. Se aloitti uuden elämän. En osaa kuvailla onnentunnetta, en tiedä miltä se tuntuu. Mutta mulle se oli sitä kun äiti kertoi nauraen kuinka hauskaa sillä oli ollut ulkona kavereitten kanssa. Kuinka hän osti uudet juoksuhousut ja alkaa liikkumaan paremmin. Se sai mut huojentumaan, onnelliseks kun mä tiedän että mun ei tarvitse huolehtia siitä.
Jos mut nyt pudotetaan, mä en kestä sitä. Mutta en oo valmis miettimään mitä mulle jää kun tää loppuu. Kun onnellisuus katoaa, pystynkö enää nousemaan pinnalle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti