On kulunut ihan liikaa aikaa. Mä olin kolme viikkoa Maltalla kielikurssilla. Se oli oikeesti mahtava kokemus. Mä näin et maailmassa on muutakin kuin tämä kaupunki. Sain paljon uusia kavereita, joitakin joille voin kertoa kaiken. Mun oli helppo olla. Mulla on tapana kääyttäytyä eri ihmisten kanssa erilaila, mutta nyt ihmisia oli liikaa, tuntemattomia, mä en voinut olla mitään. Mä en pystynyt kontrolloimaan itseäni, mä vain olin. Ne näki mut sellaisena ko mä oon ja ne tykkäs musta, mä kuuluin siihen porukkaan.
Mä pystyin puhumaan niille asioista, Joonaksesta, vaikka en kellekkään siita sais puhuakkaan. Päivää ennen ko lähin se laittoi viestiä. Se sanoi että mä oon sen. Se ei halunnut että mä lähen. Se lupas ettei unoha mua. Kolme viikkoa on kuitenki pitkä aika olla puhumatta, oppia elämään ilman toista. Ko mä tulin takas se laittoi viestiä, muutama täysin turhaa. Ei se halunnut tavata tai mitään. Mä aattelin olevani vahva ja että oisin päässyt yli hänestä, mutta yhtenä iltana humalassa tein itsestöni täysin pellen hänen edessään. Ei hän halunnut mua. Kyl mun pitäis se jo ymmärtää.
Mä kerroin kaiken yhdelle mun uusista kavereista, pojalle joka on aivan mahtava. Se sanoi et on surullinen mun puolesta. Että mää ansaitsen jotain parempaa. Olenhan mä kaunis ja mukava. Se käski mua lopettamaan tän touhun. Ehkä mä vihdoin pystyisin siihen. Hei mä olen emppi ja mä ihastuin vanhempaan poikaan joka ei halua multa muutakuin pillua. Hän vei mun neitsyyden ja käyttää mua hyväksi aina kun haluaa ja mä annan sen tapahtua.Karu elämä. Mun ei ikinä pitäny olla se pikkutyttö, joka jää roikkumaan. Mä päätin et se loppuu. En oo ottanu enää yhteyttä vaikka vieläkin etsin häntä kaupungilla.
Mä pääsin jo näkemään mitä elämä vois olla. Ja mä huomaan ettei mulla ole enää mitään täällä. Mä haluan jo pois, mutta vielä on kaksi vuotta jälellä. Mä oon kasvanut. Mä teen unelmia. Mä yritän, vaikka musta tuntuu kuin koko maailma kaatuisi. Mä istuin yks ilta mun kavereitten kanssa ja mun teki mieli huutaa, kiljua, potkia kaikkia päähän. Miksi ne on niin tyhmiä? Maltalla useimmilla oli ikävä kavereita. Mulla ei. Ne on ollut täällä jo 17 vuotta, ne on aina ollut samanlaisia, eikä ne mihinkään katoa. Enkä mä edes pidä niistä. Mä istuin sohvalla, kuuntelin niitten höpötystä ja mietin ettei mulla ole ketään. Mua ärsyttää ja mä haluan kertoa sen jollekkin, mutta mulla ei ole ketään kuka ymmärtäisi tai kuuntelisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti