Jukka poika lauloi silkkiii, kun mä katsoin heidän tanssivan sylikkäin.
Mä seisoin porttien ulkopuolella, kunnes mä näin joonaksen menevän sisään.
En aatellut enempää vaan tietenkin maksoin sisäänpääsy maksun ja lähin vaeltamaan ihmisten sekaan.
Se seisoi vähän taaempana. Se näki mut. Se hymyili mulle.
Myöhemmin se suuteli sen exää mun edessäni. Se tyttö tanssi sateessa ja oli niin onnellisen näköinen että muhun sattui. Mä en saanut henkeä ja mun teki mieli huutaaa, ainakin päästä pois.
Mutta en mä niin voinut tehdä. Mä jatkoin mukana laulamista, musiikin tahtiin heilumista ja kun hän katsoi muhun mä hymyilin. Hymyilin hänelle säälihymyä. Niin miten hymyillään kun oikeasti haluisi nauraa toiselle.
Hän opetti mua elämään. Mä en uskonu et mä koskaan voisin tykätä kenestäkään niin paljon et mä haluaisin seurustella. Aina kun joku on päässyt liian lähelle, mä haluan pakoon. Hän näytti että mun on mahdollista ihastua. Oikeastaan mä uskon että hän oli mun ensirakkaus. En mä oikeasti tiedä mitä rakkaus on, mutta hän oli jotain paljon suurempaa kuin kaikki muu mulle. Hän näytti mulle miltä ikävä tuntuu ja miltä tuntuu luottaa toiseen ihmiseen.
Mua sattuu, tuntuu petetyltä, hyväksikaytetyltä, mitättömältä. Mut ehkä mä vihdoin pääsen yli.
Tää on se loppu jota mä olen oottanut että pääsen eteempäin. Se on harvinaisen selvää. Silti jotenkin odotan vielä enemmän. Odotan selitystä, haluaisin puhua vaikka koskaan en ole osannutkaan. Haluaisin kuulla että mä oikeasti merkkasin jotain, vaikka tässä kävikin nyt näin. Mut mun on turha odottaa mitään. Mä en ollut hänelle mitään. Vaikka hän kerran lupasi kertoa jos haluaa lopettaa hän päätti töyntää mut hiljaa pois. Huomaamatta, selittämättä, niinkuin pelkurit.
Mun on pakko jatkaa elämää. Mä en anna itteni enää särkyä. Mä en enää ihastu. Mä hymyilen, mä juttelen mukavia, mä nauran. Mä en anna hänen nähdä että hän rikkoi mut. Koska mä en välitä. Hän ei ole mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti