Viaton tyttö itki mun sängyllä.
Pilvilinnoissa eletty lapsuus on jo meiltä ohi.
Ensimmäinen poika oli katunut yön pimeydessä vaihdettuja suudelmia.
Ei ole maailmanloppu, jos yksi poika ei halua sinua.
Mutta se tunne mikä mukana tulee,
se saa sut haluamaan vajota piemyksiin.
Sinä et ole tarpeeksi kaunis.
Hyvännäköinen, hauska tai fiksu.
Sun persoonallisuus on harmaa tai liian värikäs.
Sinä et riitä. Kenellekkään.
Mä odotin kokoajan sen hoppuilevan pois.
Sisälle sateesta katsomaan peliä.
Mutta se jäi.
Se sanoi mielummin olevansa mun kanssa.
Se sanoi että tunsi onnistuneensa, kun sai mut suostumaan kahville.
Aina välillä kädet hapuili toistensa lomiin, kun me seisottiin sen ulko oven luona.
Oli yö, eikä kukaan nähnyt meitä.
Mutta se ei johtunut siitä ettei hän haluaisi näkevän.
Mutta mua pelottaa.
Hän saa mut tuntemaan itseni erityiseksi,
mutta entä jos mä taas kiirehdin ja kuvittelen haluavani hänet,
vain koska joku on saanut mut tuntemaan itseni täysin mitättömäksi.
Mitä jos mä en tunnekkaan sitä samaa tunnetta mun mahanpohjassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti